Elina Penger

Työni ydin on tarjota vanhemmille varhaista tukea kasvatuksen, vanhemmuuden, parisuhteen tai eron jälkeisen yhteistyövanhemmuuden kysymyksiin. Osa työstäni, kuten vanhempien mentoroinnin sekä vanhemmuusryhmien ohjaus, tarjoaa vanhemmille oman asiantuntijuuteni ohella myös vertaistukea toiselta tai toisilta vanhemmalta. Kuitenkin moni kaipaa pysähtymistä juuri oman tai perheensä tilanteen tai vanhemmuuden malliensa ääreen pidemmäksi aikaa kuin ryhmätapaamisissa on mahdollista.


”Mitä voin tehdä, ettei lapseni olisi aina niin kiukkuinen?”
”Lähdöistä on tullut perheellemme riitaisia hetkiä.”
”Miten voisimme vahvistaa lastemme sisaruussuhteita?”
”Miten huomioisimme lapsemme erossa parhaalla mahdollisella tavalla?”

Nämä ovat esimerkkejä ajatuksista, jotka tuovat asiakkaan Vanhempien pysäkille. Yksi kysymys riittääkin syyksi varata aika meille. Joskus yhdestä kysymyksestä lähtee liikkeelle prosessi, jossa tapaamme monta kertaa muidenkin kysymysten äärellä, mutta joskus vain tuon yhden kysymyksen avaaminen riittää.

Työni on kuuntelemista, kysymysten esittämistä, näkökulmien avaamista ja vaihtoehtojen näkemiseen kannustamista. Ohjaustyöni tavoitteena on aina itseni tarpeettomaksi tekeminen. Jokainen asiakas määrittää itse, mitä hänen esittämänsä kysymys juuri hänelle ja hänen elämässään tai vanhemmuudessaan tarkoittaa. Joskus aika on varattu kriisitilanteen selvittämiseksi ja silloin, esimerkiksi toiselle vanhemmalle yllättäen tulleessa erossa, on monta kysymystä yhdessä ratkaistavana.

Vanhemmat kaipaavat käytännön keinoja ja ymmärrystä lastensa ja toistensa tunteiden vastaanottamiseen ja niiden syntyyn, riitojen ennalta ehkäisemiseen, vahvistusta omaan toimintaansa vanhempana ja joskus myös toimintamalliensa haastamista myönteisellä otteella. He tarvitsevat asiantuntijuutta siihen, mitkä juuri tuossa kehitysvaiheessa ovat lapsen kriittisimmät kehityshaasteet, mitkä todennäköisimmät syyt kiukulle tai aggressiolle, mitä lapsi vanhemmiltaan juuri nyt tarvitsee ja miten mahdollinen erityisyys tähän kaikkeen vaikuttaa. Vanhemmalla on tarve tulla kohdatuksi arvostavasti vahvistaen ja kannustaen sekä tulla hyväksytyksi omine haasteineen ja vahvuuksineen niin aikuisena, puolisona kuin työntekijänäkin.

Kasvatuspsykologeja soisi olevan enemmän juuri tämänkaltaisessa ohjaustyössä. Se on ihanteellinen tausta vanhempien ohjaustyössä, jossa on oltava sekä teoreettista näkemystä että käytännön ymmärrystä kasvun haasteista ja mahdollisuuksista niin yksilöinä kuin perheyhteisönäkin. Kun vanhempien tai lapsen toimintaa pyritään ohjaamaan kohti tavoitetta, on välttämätöntä ymmärtää, millaista kasvua se edellyttää myös vanhemmilta. Vanhempi tarvitsee tietoa siitä, mitä voi odottaa lapselta hänen kehitysvaihe ja tarpeet huomioiden sekä syistä, jotka lapsen käyttäytymiseen vaikuttavat. Vanhempi tarvitsee luottamusta ja uskoa omaan kasvuunsa kyetäkseen tukemaan lapsensa kasvua ja ollakseen lapselle turvallinen ja vastuuta kantava vanhempi. Kasvatuspsykologina ymmärrän, millainen merkitys vanhemman ja lapsen välisellä vuorovaikutussuhteella molempien käyttäytymiseen on.

Vanhemmat tarvitsevat tukea ja käytännön työkaluja siihen, miten he voivat kasvattaa lastaan ymmärtäen samalla itseään ja omaa toimintaansa. Kasvatuspsykologia tarjoaa erinomaisen asiantuntemuksen yksilön ja perheyhteisön kasvun ja kasvatuksen, vuorovaikutuksen sekä ohjauksen kysymyksiin. Tärkeää onkin löytää keino siihen, miten kasvatuspsykologista osaamista hyödynnettäisiin enemmän juuri tämänkaltaisessa työssä perheneuvonnassa, perhe- ja hyvinvointikeskuksissa ja oppilaitoksissa.

Hanna-Leena Suutari

Lasten ja nuorten pahoinvoinnin polarisaatiokehityksen voimistumisen takia julkisessa keskustelussa ollaan 2000-luvulla oltu huolissaan vanhemmuuden tilasta. 1990-luvun taloudellisen laman seurauksena lapsi- ja perhepalveluista karsittiin voimakkaasti ennaltaehkäiseviä palveluja ja sen jälkeen resurssit ovat menneet paljolti korjaavaan työhön.  Monet järjestöt ovatkin paikanneet julkisen puolen resurssipulaa tarjoamalla tällaista varhaista vanhemmuuden tukea erilaisten hankkeiden turvin.  Yksi esimerkki tällaisen hankkeen kautta käynnistyneestä matalan kynnyksen palvelusta on Nuorten Ystävien Vanhempien Akatemia, jonka asiakkaita olen haastatellut.

Haastattelujen pohjalta piirtyi kuva vanhemmuudesta, jossa haasteina olivat   riittämättömyyden kokemukset, ajankäytön haasteet sekä   kasvatustilanteisiin liittyvät tunteiden säätelyn ongelmat. Apua ennen varsinaisen tuen piiriin pääsyä saatiin vertaistuesta ja oman toiminnan kriittisestä arvioinnista. Vanhemmuuden tuessa keskeiseksi vaikuttavaksi tekijäksi nousi itseymmärryksen ja oman oppimisprosessin kehittyminen, työntekijän ammattimaisuus ja lämmin ja empaattinen persoona sekä asiakkaan itseymmärrystä ja oppimisprosessia tukevat menetelmät. Matalan kynnyksen periaatteet toteutuivat vanhempien mielestä erittäin hyvin: palveluun oli helppo päästä ja se oli joustavaa ja asiakasta huomioivaa. Tutkimuksen johtopäätöksinä voidaan todeta, että matalan kynnyksen palveluita kannattaa kehittää laajamittaisemmin Suomessa myös julkisiin palveluihin  ja että Vanhempien akatemian vanhemmuuden tuki on vaikuttavaa  ja tärkeää ennaltaehkäisevää työtä.

Lauantain tilaisuudessa (www.facebook.com/events/1370484456448894) pohdimme muun muassa edellä esitellyn pohjalta, mitä annettavaa kasvatuspsykologisella tutkimuksella ja kasvatuspsykologeilla voisi olla tämän ajan vanhemmuuteen ja vanhemmuuden tukeen.

Työn ja perheen yhteensovittamisen kysymykset ovat tärkeitä nykypäivän työelämässä, jossa työn vaatimusten ja kuormittavuuden on koettu lisääntyneen. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) Lapsiperhekyselyyn vuonna 2012 vastanneiden mukaan kaksi kolmesta työssä käyvästä vanhemmasta arvioi työnsä vaativuuden lisääntyneen viime vuosina ja peräti 40% oli huolissaan omasta jaksamisestaan vanhempana. Tämä työelämän kuormittavuus on lisännyt haastetta työn ja perheen yhteensovittamisessa, sillä työelämän asettamat ehdot työn ja perheen yhteensovittamiselle tuntuvat olevan tiukat. Kaikki tämä vaatii yksilöltä yhä tehokkaampia ja suunnitellumpia keinoja yhdistää arkielämän eri sosiaalisia konteksteja.

Suomen viime vuosien poikkeuksellisen alhainen syntyvyys haastaa myös miettimään työn ja perheen yhteensovittamista ja yksilöiden elämänhallintaa laajemmin yhteiskunnassa. Syntyvyyden merkittävä lasku voi viittaa siihen, että perheellistyminen ja sen myötä työn ja perheen yhteensovittaminen voidaan kokea liian haastavaksi. Työn ja perheen yhteensovittaminen on ollut myös yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksenteossa näkyvästi esillä sekä Sipilän että Rinteen hallituksien ohjelmissa. Tämä näkyi erityisesti suunnitelmassa toteuttaa Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma (Lape), jonka osana tavoiteltiin perheystävällisten työpaikkojen toimintamallien kehittämistä sekä käytäntöön viemistä. Työn ja perheen yhteensovittaminen koskee myös muitakin perhe-elämän vaiheita kuin pikkulapsivaiheen. Yksilö voi joutua sovittamaan työtä esimerkiksi iäkkäiden vanhempiensa tai sairaan puolisonsa hoidossa. Ikääntyvien kansalaisten osuus suomalaisessa yhteiskunnassa kasvaa, ja tulevaisuudessa moni työikäinen joutuu yhä todennäköisemmin sovittamaan yhteen työssä käyntiä ja huolenpitoa ikääntyvistä vanhemmistaan. Ihminen voi elää myös tuplaruuhkavuosia, jolloin hän sovittaa yhteen sekä lapsien että vanhempien hoivaa ja huolenpitoa.

Yksilöltä edellytetään toimintakykyisyyttä, jotta hän kykenee yhdistämään työn ja perheen erilaiset vaatimukset ja vastuut. Toimijuus on kykyä johtaa omaa elämäänsä ja organisoida arkeaan niin, että hän pystyy yhteen sovittamaan erilaiset osa-alueet elämässään. Oman elämän johtaminen edellyttää ennen kaikkea itseymmärrystä omasta elämän kokonaisuudesta. Näistä arkielämän hallinnan keinoista yhdistää työtä ja perhettä keskustellemme lauantain tilaisuudessa: Perhe, työ ja arki - Näkökulmia vanhemmuuteen ja arjen säätöihin / www.facebook.com/events/1370484456448894

Vuorovaikutuksen merkitys on nähty jo pitkään tärkeäksi työelämässä. On havaittu, että ihmisten kyky toimia yhdessä on yksi keskeisimmistä kilpailutekijöistä organisaatioiden toiminnassa. Työn merkitys on myös kasvanut ja työ tarjoaa ihmisille tänä päivänä mahdollisuuden itsensä kehittämiseen ja merkityksellisyyden tunteen kokemiseen. Toisaalta työ vaatii nykypäivänä ihmisiltä yhä enemmän henkisesti ja uupumisen riski on läsnä työelämässä. Johtajuuden kriteereiksi asetetaan nyt ihmisten johtaminen ja hyvät vuorovaikutustaidot. Asiantuntijatyön lisääntymisen ja teknologian kehityksen myötä työ vaatii ihmisiltä enemmän henkistä kapasiteettia kuin muutamia vuosikymmeniä aiemmin. Työn muutos vaatii uudenlaista johtamista ja työn voimavaratekijöiden vahvistamista. Työn voimavaratekijät liittyvät työn fyysisiin, sosiaalisiin ja organisatorisiin tekijöihin, jotka edistävät työssä onnistumista ja lisäävät hyvinvointia työssä. Keskeisiä työn voimavaratekijöitä, jotka mahdollistavat työn tavoitteiden saavuttamisen, ovat mm. autonomian tunne, hyvä esimiestyö ja johtaminen, työn merkityksellisyys, työtehtävien monipuolisuus ja toimiva vuorovaikutus työyhteisössä sekä sosiaalinen tuki.

Sosiaaliset suhteet ja sosiaalinen tuki on siis osoitettu tärkeiksi voimavaroiksi viimeisimmissä työstressi- ja työhyvinvointiteorioissa sekä uusimmissa tutkimuksissa. Mikä merkitys vuorovaikutuksella ja sosiaalisella tuella on työhyvinvoinnille?

Vuorovaikutteinen tai dialoginen johtajuus – teoria painottaa johtajuuden tapahtuvan esimiehen ja työntekijöiden välisessä vuorovaikutuksessa ja suhteessa. Johtajuus tulisi nähdä ennemmin ilmiönä, johon niin johtaja ja esimies kuin työntekijätkin osallistuvat. Vuorovaikutustaidot kuten kuunteleminen ovat esimiehelle keskeisimpiä työkaluja. Kuuntelemalla työntekijää esimies oikeasti ymmärtää esimerkiksi minkälaista tukea tai ohjeistusta työntekijä kaipaa tai minkälaisia tavoitteita työntekijälle tulisi asettaa. Ilman tätä taitoa voidaan helposti johtaa harhaan tai tehdä jopa vääriä asioita.

Tutkimuksissa on havaittu, että sosiaalinen tuki niin kollegoilta kuin esimieheltä lisäävät työhyvinvointia. Olennaista on työntekijän tunne siitä, että tukea on saatavilla tarvittaessa. Tämän lisäksi on havaittu myös, että yksityiselämän sosiaalisella tuella on merkitystä työhyvinvoinnille. Perheen tai yksityiselämän ja työn yhteensovittaminen on tärkeä menestystekijä myös organisaatioille. Esimerkiksi etätyön mahdollisuus, joustavat työajat ja ylipäänsä perheystävälliset työpaikat tukevat työntekijöidensä hyvinvointia ja sitä kautta koko organisaation tuottavuutta. Vuorovaikutustaidot ovat keskeinen osa työyhteisötaitoja, joiden avulla voidaan lisätä sosiaalista tukea.

Työyhteisön sosiaalisiin suhteisiin ja vuorovaikutukseen olisi hyvä kiinnittää organisaatioissa huomiota, sillä niiden merkitys on tärkeä niin työhyvinvoinnille kuin työn tavoitteiden saavuttamiselle. Hyvinvoiva työntekijä kestää myös paremmin muutoksia ja haasteita sekä palautuu työstään hyvin. Ja ennen kaikkea voi nauttia työstään!

(Kuva: pixabay)

#työhyvinvointi #vuorovaikutus #kasvunmahdollisuuksia
​

Aiheeseen liittyviä tutkimuksia:
Isaacs, W. N. (1999). Dialogic leadership, The Systems Thinker, 10, 1-5.

Jiang, L. & Johnson, M.J.J. (2018). Meaningful work and affective commitment: A moderated mediation model of positive work reflection and work centrality. Journal of Business and Psychology, 33, 545. DOI: 10.1007/S10869-017-9509-6.

Karasek R.A., and Theorell, T. (1990) Healthy work: stress productivity and the reconstruction of working life. New York: Basic Books.

Schaufeli, W. and Bakker, A. (2004). Job demands, job resources and their relationship with burnout and engagement: a multi-sample study. Journal of Organizational Behavior, 25, 293-315.

Siegrist, J., Starke, D., Chandola, T., Godin, I., Marmot, M., Niedhammer, I. & Peter, R. (2004). The measurement of effort-reward imbalance at work: European comparisons. Social Science & Medicine, 58,  1483–1499. DOI:10.1016/S0277-9536(03)00351-4.

Taipale, S., Selander, K., Anttila, T. and Nätti, J. (2011).  Work engagement in eight European countries. International Journal of Sociology and Social Policy, 31, 486-504. DOI:10.1108/01443331111149905.

Yongxing, G., Hongfei, D., Baoguo, X. and Lei, M. (2017). Work engagement and job performance: the moderating role of perceived organizational support. Annals of Psychology, 33, 708 – 713. DOI: 10.6018/anasplesps.33.3.238571.

9.6.2018 Suomen kasvatuspsykologit ry:n 5-vuotisjuhla

Puheenjohtajan tervehdys

Hyvät juhlavieraat :-)

Suomen kasvatuspsykologit ry perustettiin viisi vuotta sitten, keväällä 2013. Lähtökohtana yhdistyksen perustamiselle olivat muutaman yliopistolla töissä olleen ja kohta valmistumassa olevan keskustelut kasvatuspsykologiasta sekä heistä, jotka olivat opiskelleet kasvatuspsykologiaa pääaineenaan. Näissä keskusteluissa hahmottuivat yhdistyksen tavoitteet, jotka voidaan yhäkin kiteyttää ajatukseen kasvatuspsykologiaa opiskelleiden yhteistyön edellytysten kehittämisestä ja heidän osaamisensa yhteiskunnallisen hyödyntämisen edistämisestä.

Yhdistyksen kytkös yliopistoon oli alussa vahva. Tällä hetkellä tilanne on hieman toinen, vaikka osa aktiiveista on koko yhdistyksen olemassaolon ajan ollut töissä yliopistolla, valmistumassa tai vastavalmistuneita. On varmasti hyvä, että keskusteluyhteys yliopistolle on olemassa – on kuitenkin vuotuisen syyskokouksen asia päättää, miltä tämä kytkös kulloinkin käytännössä ja yhdistyksen hallituksessa näyttää.

Yhdistyksen perustajista kukaan ei ollut aiemmin ollut erityinen yhdistysaktiivi, ja alkutaipaleeseen liittyi monenmoista yhdistysasiain opettelua. Yhäkin yhdistyksen toiminnassa on paljon kehitettävää; alkuaikojen ajatus kuitenkin oli, että olisi parempi tehdä jotakin kuin olla tekemättä mitään.

Yhdistys on toiminut alusta alkaen talkoovoimin. Toiminta on ollut siten hyvin riippuvaista kulloistenkin aktiivien mahdollisuudesta käyttää aikaansa yhdistyksen asioihin. Ensimmäisenä tavoitteena – ja myös ensimmäisten viiden vuoden ansiona – voidaan pitää sitä, että toimintaa pystytään pitämään yllä. Vaikka toiminta on ollut välillä hyvinkin pienimuotoista, yhdistys on ollut sangen aktiivinen järjestäessään vuosittain kolme tapahtumaa, joita on kutsuttu tammitapahtumaksi, kevätpäiväksi ja syysseminaariksi. Aina on löytynyt muutama, joka on pystynyt varaamaan arjestaan tovin tilaisuuksien järjestämiseen. Jokaisen tapahtuman yhteydessä ja jälkipuinneissa on ollut vahva tuntu siitä, että tilaisuuksien myötä mahdollistuneet keskustelut ja kohtaamiset ovat olleet arvokkaita.

Ehkä runsain osanotto toistaiseksi on ollut Syysseminaarissa vuonna 2015, jolloin keskusteltiin kehityksestä ja ohjauksesta halki elämänkaaren. Puhujina olivat työnohjaaja Marianne Tensing, kulttuuriantropologi Tiina Suopajärvi sekä psykoterapeutti ja yliopistonlehtori Virva Siira. Runsaasti osallistujia oli myös ravintola Rauhalassa järjestetyssä kevätpäivässä vuonna 2016, jolloin FT Jaana Pirkkalainen piti jäsenille osuuskuntakoulutuksen, minkä jälkeen nautimme yhdessä illallista. Vuoden 2016 kevätpäivä oli erityinen myös taiteellisen ohjelmansa vuoksi (HietaKettu). Myös Tony Dunderfelt houkutteli seminaariin syksyllä 2016 paikalle suhteellisen paljon jäseniä. Merkittävä oli niinikään syysseminaari vuonna 2017, jolloin Oulun yliopiston uusi kasvatuspsykologian professori Hanni Muukkonen kertoi tutkimuksestaan ja tutustui yhdistyksen jäseniin.

Parhaimmillaan tilaisuudet ovat koonneet yhteen valmistumassa olevia, vastavalmistuneita ja kauan sitten valmistuneita. Järjestäjien kokemus on ollut, että huolimatta siitä, että opetuksen ja tutkimuksen painopisteet yliopistolla ovat vaihdelleet, jokin yhdistää kasvatuspsykologiaa pääaineena opiskelleita.

Ehkä se on kasvatuspsykologia ja siihen liittyvät toimintamahdollisuudet, jotka ovat ulottuvilla, vaikka välillä vaikeasti toteutettavissa.

Kevätpäivillä vuonna 2015 Pekka Silvén puhui siitä, että kukaan ei tulisi tarjoamaan tilaisuutta kasvatuspsykologeille, vaan meidän olisi itse otettava oma tilamme yhteiskunnassa. Tätä ihmiset ovat tietenkin tehneetkin, usein kuitenkin itsekseen tai muutaman ihmisen ryhmissä. Itselleni yhdistys on ollut aina yritys luoda puitteita sille, että tätä voitaisiin tehdä yhdessä. Ajattelen, hieman samaan tapaan kuin Jukka Takalo laulussaan Tää menee tunteisiin, että ”yhdessä meillä enämpi on voimaa”. Näin siitä huolimatta, että aina ei ole ihan selvää, mihin ihmiset haluavat yhdessä ryhtyä, tai onko heillä aikaa aloittaa jotakin yhdessä. Mihin meidän sitten tulisi ryhtyä yhdessä? Johanna Sova esittelee tuokion kuluttua yhden ehdotuksen, joka on syntynyt kevään keskustelujen myötä. Näitä keskusteluja on ajanut ajatus siitä, että jonkinlainen muutos on tarpeen.

Jaakko Seikkula on puhunut siitä, että ”dialogi on jo muutos”. Toki hän puhuu tästä suhteessa psykoosin hoitoon, mutta ehkä tässä on perää laajemminkin.

Keväällä 2018 järjestetyssä keskustelutilaisuudessa, jossa puhuttiin kasvatuspsykologien osaamisen hyödyntämisestä, keskustelijat – joista osa oli opintojensa loppuvaiheessa ja osa valmistunut omien sanojensa mukaan ”vuonna miekka ja kirves” – löysivät melko nopeasti yhteisen ajatuksen siitä, että kasvatuspsykologien ydinosaaminen löytyy dialogin, tai suomalaisittain keskustelun ja vuorovaikutuksen edellytysten luomisen alueelta: kasvatuspsykologeilla on erityistä osaamista näiden edellytysten luomisessa liittyen lasten kasvatukseen, erilaisten organisaatioiden toimintaan ja ylipäätään ihmisten yhteistoimintaan.

Sen ohella, että kasvatuspsykologialla on Oulun yliopistossa pitkät perinteet ja tieteen perinteet ovat eläneet limittäin kasvatuspsykologian koulutuksessa vuosikymmenten aikana, tämän osaamisen kehittyminen ehkä liittyy siihen, että tieteen perinteisiin ja käytänteisiin paneutuessaan kaikkien kasvatuspsykologiaa opiskelleiden on täytynyt miettiä jollakin tavalla, mitä "kasvatus" psykologian etuliitteenä merkitsee.

Ainakin etuliite kutsuu ajattelun pois pelkistä erillisen mielen sopukoista; kuitenkin siten että ymmärrys erilaisia mielen sopukoita kohtaan säilyy. Ehkä näin.

Ainakin sen voimme sanoa varmasti, että keskustelu kasvatuspsykologiasta ja sen mahdollisuuksista tempaa meidän tuon tuosta, vuodesta toiseen, mukaansa, ja huomaamme innostuvamme.

Kirjallisuuden professori Kari Sallamaa sanoi taannoin – ellen muista väärin – että älymystön tehtävä on keskustella keskenään. Kasvatuspsykologien kohdalla tämä voisi tarkoittaa sitä, että niiden joille kasvatuspsykologian ja kasvatuspsykologiaa opiskelleiden mahdollisuudet ovat näkyvillä ja kuuluvilla, kuuluu pitää yllä ja varjella näitä mahdollisuuksia.

Ja ehkä toisin kuin kirjallisuuden tutkijoilla tai filosofeilla, kasvatuspsykologiaan liittyvät mahdollisuudet ovat sen luonteisia että ne kutsuvat toimimaan.

Oma ajatukseni on ollut, että yhdistyksen tehtävä on luoda puitteita näiden mahdollisuuksien tunnistamiselle, varjelemiselle ja kehittämiselle keskusteluissa sekä keskustelun lisäksi – tai siihen kuuluvana – avata tiloja tehdä asioita yhdessä.

Tänään, yhdistyksen 5-vuotisjuhlissa voimme olla tyytyväisiä siitä, että yhdistys on olemassa ja luonut tällaisia tiloja ja avauksia. Tänään voimme myös aloittaa sen kuvittelemisen, mitä ovat ne asiat, joista yhdistyksen jäsenet ja kasvatuspsykologian vaikutuspiirissä olevat ihmiset voivat olla tyytyväisiä yhdistyksen 10-vuotisjuhlissa vuonna 2023 :-)

Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira on havainnut, mm. psykologikoulutusten yhteistyöverkoston Psykonetin ja Psykologiliiton kanssa asiasta keskusteltuaan, että kasvatuspsykologi-nimikkeen käyttöön liittyy riski sen sekoittumiseen terveydenhuollon ammattinimikkeeseen 'psykologi'. Valvira katsoo, että KM/KL/KT lyhennös nimikkeen perässä ei ole riittävä poistamaan sekaannuksen vaaraa. Tämä kanta on annettu yhdistyksen hallituksen tietoon 18.8.2017.

Samalla Valvira korostaa, että sen toimivalta ulottuu vain terveydenhuollon ammattihenkilöiden valvontaan. Valviran tulkinnan mukaan rikoslain säännös laittomasta ammattihenkilönä toimimisesta saattaa kuitenkin tulla kyseeseen, jos asiakkaalle/potilaalle tulee käsitys siitä, että häntä hoitaa terveydenhuollon ammattihenkilö. Tämän väärinkäsityksen välttämiseksi Valvira on kieltänyt joitakin ammattilaisia käyttämästä kasvatuspsykologi-nimikettä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jos Valviralla on syytä epäillä asiakkaiden harhaanjohtumista, he voivat tehdä asiasta tutkintapyynnön poliisille, joka puolestaan voi tutkia, onko rikosta tapahtunut.

Suomen kasvatuspsykologit ry kunnioittaa Valviran kantaa ja kehottaa jäseniään ja muita kasvatuspsykologiaa opiskelleita edelleen tarkkaavaisuuteen nimikkeiden käytössä, erityisesti silloin kun liikutaan alueilla, jotka liippaavat läheltä terveydenhuollon toimintaa. Asiantuntemuksensa täsmentämiseksi yhdistys suosittaa kasvatuspsykologia pääaineenaan valmistuneiden jäsentensä käytettäväksi 'KM / KL / KT (kasvatuspsykologia)'.

Suomen kasvatuspsykologit ry on katsonut, että nimikeasiaan liittyy monia asioita, jotka eivät ehkä ole yleisesti tunnettuja ja joita yhdistyksen hallitus on pyrkinyt tuomaan Valviran tietoisuuteen. Ensimmäinen näistä liittyy kasvatuspsykologiaan tieteen- ja koulutusalana Suomessa, erityisesti Oulun yliopistossa, jossa myös valtaosa yhdistyksen jäsenistä on opiskellut.

Kasvatuspsykologiaa on voinut opiskella Oulun yliopistossa pääaineena sekä ylemmässä korkeakoulututkinnossa (KM) että tieteellisessä jatkotutkinnossa (KT, FT) vuodesta 1989 alkaen. Kasvatustieteen maisterin tutkinnon kasvatuspsykologia pääaineenaan on suorittanut 322 henkilöä (tieto keväältä 2016). Koulutusta on kehitetty Oulun yliopiston kasvatustieteiden koulutusohjelmassa erityisenä yhdistelmänä, jossa kandidaatintutkinnon pääaineen opinnot suoritetaan yleisessä psykologiassa. Maisterivaiheessa opiskelijat erikoistuvat kasvatuspsykologiaan kehittyen erityisesti yksilöiden ja yhteisöjen kasvun ohjauksen asiantuntijoiksi (ks. tarkemmin opinnoista ja tutkimuksesta www.oulu.fi/psykologia). Vastaavaa koulutusta ei ole muualla Suomessa.

Oulun yliopistossa on ollut kasvatuspsykologian professuuri vuodesta 1982 alkaen. Tieteenalalla on siis Oulun yliopistossa yli kolmenkymmenen vuoden perinne. Pääaineen status kasvatuspsykologialla on ollut 27 vuotta. Voidaan siis hyvin puhua Suomessakin vakiintuneesta tieteen- ja koulutusalasta. Suhteessa tähän vakiintuneeseen asemaan suomalaisessa yhteiskunnassa ja keskustelussa tunnetaan kasvatuspsykologian erityisaluetta ja koulutuksen tuottamaa osaamista suhteellisen vähän. Yhdistyksemme on katsonut, että kasvatuspsykologi-nimikkeen käyttö nostaisi selkeämmin esille sekä yksittäisten asiantuntijoiden osaamista että yleisemmin kasvatuspsykologiaa tieteenalana.

Eräänä ajatuksena yhdistyksemme toiminnassa on ollut, että nyky-yhteiskunnassa tarvitaan myös paljon muuta psykologista osaamista kuin terveydenhuollon toimintaan liittyvää psykologista työtä. On tärkeää, että kaikkea psykologista osaamista ei sekoiteta terveydenhuollon toimintaan. Tässä mielessä nimikkeet, kuten kasvatuspsykologi tai sosiaalipsykologi voivat nostaa esille ei-terveydenhuollollisen psykologisen tulokulman ihmisten ja yhteisöjen toimintaan. Yhdistyksemme tavoitteena on juurikin ollut nostaa esille kasvatuspsykologiaa kasvun ohjauksen erityisalana. Kasvatuspsykologiaa opiskelleiden henkilöiden osaamisen selkeämpi korostaminen myös tehostaa Oulun yliopistossa vuodesta 1989 alkaen koulutettujen asiantuntijoiden osaamisen hyödyntämistä yhteiskunnassa. Näkemyksemme on ollut, että asianmukaisen koulutuksen saaneen henkilön käyttämä kasvatuspsykologi (KM) -nimike pikemminkin tarkentaa kuin hämmentää psykologi-nimikettä terveydenhuollon ammattihenkilön nimikkeenä.

Yksi mahdollisuuksista voisi myös olla, että terveydenhuollon toimintaan erityispätevyyden psykologisen koulutuksensa kautta saaneen henkilön nimikkeeseen lisättäisiin erityinen terveydenhuollon toimintaan liittyvä lyhenne. Voidaan nimittäin pitää ongelmallisena, että koko tieteenalan osaamista kuvaava nimike kytketään niin vahvasti terveydenhuollon toimintaan, samalla kun psykologista asiantuntemusta hyödynnetään hyvin laajalti yhteiskunnan eri osa-alueilla ja hyvin erilaisten tavoitteiden edistämiseksi. Tässä mielessä 'psykologi' nimikkeenä on erilainen kuin esimerkiksi 'lääkäri'. Ehkä nimikeasiaa olisi syytä pohtia laaja-alaisemmassa ryhmässä; selkiyttävän, nyky-yhteiskunnan tarpeisiin vastaavan ratkaisun löytyminen on varmasti mahdollista. Joka tapauksessa yhdistyksemme kanta on, että myös Valviran olisi hyvä keskustella nimikeasiasta muidenkin kuin Psykologiliiton ja Psykonetin kanssa.

Suomen kasvatuspsykologit ry katsoo, että Valviran kanta ei vaikuta yhdistyksen perustehtävään, kasvatuspsykologia pääaineenaan kasvatustieteen maisterin tutkinnon suorittaneiden henkilöiden yhteistyön ja heidän osaamisensa yhteiskunnallisen hyödyntämisen edistämiseen. Nimikeasia on puhututtanut yhdistyksen jäseniä pitkään ja yhdistys katsoo, että Valviran kanssa yhdistyksen perustamisesta alkaen käyty keskustelu on selkiyttänyt asiaa. Yhdistys katsoo, että Valvira ei ole ollut innostunut keskustelemaan asian yksityiskohdista eikä ole perustellut kantaansa yhdistyksen toivomalla tarkkuudella (riippumatta siitä, minkä kannan Valvira on asiassa ottanut).

Suomen kasvatuspsykologit ry katsoo, että psykologisen ja kasvatuspsykologisen asiantuntemuksen merkityksestä ja asiantuntijoiden roolista suomalaisessa, eurooppalaisessa ja globaalissa todellisuudessa on tärkeää keskustella, myös kriittisesti. Yhdistys myös rohkaisee jäseniään osallistumaan tähän keskusteluun joko yhdistyksen kautta tai yksityisinä psykologian ja kasvatuspsykologian korkeakoulutettuina asiantuntijoina. Oma asiantuntijuus myös rakentuu, kehittyy ja sen merkitystä voi koetella tällaisessa keskustelussa. Samalla voimme osallistua sen määrittämiseen, minkälaiseksi psykologisen ja kasvatuspsykologisen asiantuntemuksen rooli yhteiskunnassamme rakentuu - ja millä nimillä näistä asiantuntijoista puhutaan.

Suomen kasvatuspsykologit ry
kasvatuspsykologit@gmail.com
p. 050-546 2712

Suomen kasvatuspsykologit ry seuraa kiinnostuneena ja toiveikkaana suomalaisen korkeakoulujärjestelmän kehittämistä. Olemme tietoisia siitä, että Oulun yliopisto harkitsee kasvatustieteiden koulutusohjelmaan kuuluvan kandidaatintutkinnon aloituspaikkojen siirtämistä opettajankoulutukseen. Olemme myös tutustuneet Akavan erityisalojen liiton, Specia ry:n ja Motiva ry:n kannanottoon liittyen Pohjois-Suomen kasvun, kehityksen ja oppimisen kannalta tärkeän kasvatustieteiden koulutusohjelman kohtaloon.

Suomen kasvatuspsykologit ry jakaa kannanotossa esitetyn huolen koulutuksen, oppimisen, ohjauksen ja vuorovaikutuksen asiantuntijuuden sekä yleisemmin kasvatuspsykologisen osaamisen ja tutkimuksen tulevaisuudesta Pohjois-Suomessa. Kasvatuspsykologien koulutusta on kehitetty Oulun yliopistossa vuodesta 1989 kasvatustieteiden koulutusohjelmassa erityisenä yhdistelmänä, jossa kandidaatintutkinnon pääaineen opinnot suoritetaan yleisessä psykologiassa. Maisterivaiheessa opiskelijat erikoistuvat kasvatuspsykologiaan kehittyen erityisesti yksilöiden ja yhteisöjen kasvun ohjauksen asiantuntijoiksi (ks. tarkemmin opinnoista ja tutkimuksesta www.oulu.fi/psykologia). Vastaavaa koulutusta ei ole muualla Suomessa. Kasvatuspsykologia pääaineenaan Oulun yliopistosta on valmistunut 322 kasvatustieteen maisteria.

Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnasta valmistuneet kasvatuspsykologit ovat alueellisesti merkittävä ammatillinen ryhmä psykologista ja kasvatuspsykologista asiantuntemusta edellyttävien palveluiden tuottajina. He toimivat ohjaus-, neuvonta- ja suunnittelutehtävissä julkisella, yksityisellä ja kolmannella sektorilla. Kasvatuspsykologit työskentelevät mm. sivistys- ja kulttuuripalveluissa oppilashuollon asiantuntijoina, yritysten henkilöstönkehittäjinä ja hyvinvointipalveluita tuottavien järjestöjen koordinaattoreina. Akateeminen jatkokoulutus pätevöittää heitä tutkijoiksi ja johtamistehtäviin aloille, joilla voidaan hyödyntää psykologista ja kasvatuspsykologista tutkimusta. Pohjois-Suomen koulutustarjonnassa ammattikorkeakoulusta valmistuneille sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille kouluttautuminen kasvatuspsykologeiksi täydentää heidän psykologista, kasvatuspsykologista ja akateemista osaamistaan. Kasvatuspsykologit ovat jatkokouluttautuneet Pohjois-Suomessa työskenteleviksi työnohjaajiksi ja terveydenhuollon laillistettuina ammattilaisina toimiviksi psykoterapeuteiksi. Myös maahanmuuttajatyö on viime vuosina työllistänyt kasvatuspsykologeja ohjaus- ja koulutustehtäviin.

Suomen kasvatuspsykologit ry rohkaisee Oulun yliopistoa kehittymään yhä merkittävämmäksi toimijaksi kansainvälisesti, kansallisesti ja paikallisesti. Yhdistys on tietoinen siitä, että Opetus- ja kulttuuriministeriöllä on suuri vaikutusvalta siihen, millä tavalla ja mihin suuntaan Suomen yliopistoja kehitetään. Suurten linjojen – joiden kehittämiseen OKM osallistuu aktiivisesti – rakentamiseen liittyen yliopistojen on tehtävä ratkaisuja sen suhteen, mitkä koulutukset ja tutkimusryhmät ovat merkityksellisiä yliopiston strategian toteutumisen kannalta. Opetus- ja kulttuuriministeriö tekee ehdotuksia yliopistojen kehittämisestä perustuen viimeisimpiin, yliopiston toiminnan tuloksista kertoviin tunnuslukuihin. OKM ei väitä tuntevansa yliopistoja ja niiden kehityspotentiaaleja paremmin kuin yliopistot itse, vaan esittää omat ehdotuksensa perustuen niihin tilastotietoihin, joita sillä on käytössään. Nämä tilastotiedot eivät kuitenkaan anna suoraan tietoa koulutusten alueellisesta merkityksestä.

Kasvatustieteen kandidaatintutkinto kasvatuspsykologia pääaineena on merkittävä osa kasvatuspsykologien koulutuksessa. Suomen kasvatuspsykologit ry ymmärtää, että opettajankoulutuksista erillisen kasvatustieteen kandidaatintutkinnon säilyttäminen ei ole ainoa tapa huolehtia kasvatuspsykologisen ja -tieteellisen osaamisen tasosta Pohjois-Suomessa. Laaja-alaisen kandidaatintutkinnon kehittämistä kasvatustieteiden tiedekunnassa voidaan pitää hyvänä mahdollisuutena myös opettajankoulutuksen kehittämisen näkökulmasta: kasvatuspsykologinen ja -tieteellinen osaaminen ovat tärkeitä myös opettajille. Korkealaatuisen kasvatuspsykologisen asiantuntijuuden mielekäs ja pitkäjänteinen rakentuminen opintojen aikana voidaan huomioida myös laaja-alaista kandidaatintutkintoa valmisteltaessa ja kehitettäessä sen jatkumoita Oulun yliopiston maisteriohjelmiin, joista valmistutaan yhteiskunnallisesti tärkeisiin tehtäviin, kuten opettajiksi, pedagogisten instituutioiden johtajiksi ja oppilashuollon osaajiksi. Hyvät mahdollisuudet eivät kuitenkaan toteudu itsestään, vaan ne edellyttävät huolellista valmistelua. Kasvatustieteen kandidaatintutkinnon aloituspaikkojen siirtäminen opettajankoulutukseen on suuri asia, jota ei tulisi tehdä kevein perustein ja ilman vastausta siihen, millä tavalla Oulun yliopisto kantaa vastuuta pohjoista kasvua palvelevan psykologisen ja kasvatuspsykologisen osaamisen edistämisestä.

Suomen kasvatuspsykologit ry
kasvatuspsykologit@gmail.com, p. 050-546 2712
www.kasvatuspsykologit.com
https://www.facebook.com/SuomenKasvatuspsykologit

Lataa kannanotto pdf-tiedostona tästä

Kirjoittaja: Heli Kiema-Junes, Yliopisto-opettaja, 9.9.2015

Mitä kasvatuspsykologia on? Millaisiin kysymyksiin se voi antaa vastauksia? Miten kasvatuspsykologia tukee ihmisen kehitystä ja kasvua nopeasti muuttuvassa maailmassa ja mediakulttuurissa?

Kasvatuspsykologian roolia on helpointa lähteä avaamaan sen määritelmistä käsin. ”Kasvatuspsykologia on kehityksen, oppimisen ja motivaation tutkimusta kouluissa ja niiden ulkopuolella… (Woolfolk, 2010)”, jolloin kasvatuspsykologian tavoitteita ovat ymmärtää ja kehittää opetusta sekä oppimisprosesseja psykologisen tiedon avulla. Kasvatuspsykologian määritelmää avatessa on olennaista tuoda esille, mistä lähtökohdista käsin määritelmää lähdetään tarkastelemaan. Erityisesti Oulun yliopistossa kasvatuspsykologia nähdään osana psykologiatiedettä. Kasvatuspsykologia tutkii silloin ihmisen psyykkistä kehitystä ja kasvua sekä kasvun ja ohjauksen psykologisia edellytyksiä ja ehtoja. Psykologian merkitystä kasvatustyössä on myös perusteltu siten, että ymmärtääkseen miten ihmistä voidaan kehittää ja muuttaa, kasvattajan on tunnettava, mitkä psykologiset lainalaisuudet ihmisen psyykkistä kehitystä ja kasvua säätelevät. Kiinnostuksenkohteena ovat kasvun ja ohjauksen lisäksi pedagogiset interventiot. Positiivisen psykologian tuulia on nähtävissä myös kasvatuspsykologisissa kysymyksissä, kuten miten ihmisen vahvuudet ja voimavarat voisivat saada keskeisemmän painoarvon esim. koulumaailmassa opinto-ohjauksessa.

Ennen kaikkea kasvatuspsykologian rooli on soveltaa psykologista tietoa ja toimia näin kasvattajan/kouluttajan/ohjaajan apuvälineenä. Kasvatuspsykologia on siis kehittynyt psykologiatieteen pohjalta omaksi tieteenalakseen, jolloin sillä on oltava tieteelliset tehtävät kuten uuden tiedon tuottaminen, tiedon soveltaminen ja kriittinen tarkastelu. Kriittisellä tehtävällä tarkoitetaan, ettei psykologista tietoa lähdetä soveltamaan liian ”sokeasti” ja tarjota suoria vastauksia käytännön ongelmiin. Psykologiatiede ei voi koskaan antaa suoria vastauksia käytännön ongelmiin, vaan se voi ennemminkin tarjota näkökulmia ja perustavaa tietoa erilaisiin käytännön ongelmiin ja niiden ratkomiseen. Kasvatuspsykologia pohtii ennemmin millaiset käsitykset persoonallisuudesta, kehityksestä, oppimisesta, ajattelusta, vuorovaikutuksesta ja motivaatiosta eri tilanteissa parhaiten edistäisivät yhteiskunnan yksilöiden näkökulmasta tarkoituksenmukaista kasvua ja oppimista.

Kasvatuspsykologian keskeiset painopisteet (Oulun yliopistossa) ovat ohjaus, konsultaatio- ja vuorovaikutustaidot, organisaatiopsykologia sekä kasvu-, kehitys- ja oppimisenpsykologia. Organisaatiopsykologia pitää sisällään organisaatioiden, ohjauksen ja konsultaation sekä vuorovaikutustaitojen psykologisen koulutuksen ja tutkimuksen. Kasvu-, kehitys- ja oppimisenpsykologia liittyy oppimiseen ja koulutuksen psykologiaan, psyykkiseen kasvuun ja kehitykseen sekä elämänkaaren ja ammatillisen kasvun tarkastelemiseen. Nämä profiilit ja osaamisalueet, joita kasvatuspsykologian koulutusohjelma kouluttaa ja tutkii, antavat jo paljon näkökulmaa siitä, mitä kasvatuspsykologia meille voi tänä päivänä ja tässä globaalissa yhteiskunnassa tarjota.

Voimme pohtia esimerkiksi koulumaailmassa keinoja, joilla oppilaiden yhteisöllisyyttä ja vuorovaikutustaitoja voisi kehittää tai siirtyä työorganisaatioihin ja miettiä tapoja kehittää työyhteisöjä. Yksilöohjauksen osalta kasvatuspsykologia antaa avaimia esimerkiksi uraohjaukseen tai vaikkapa työnohjaukseen. Kasvatuspsykologia tarkastelee psyykkistä hyvinvointia niin yksilöiden näkökulmasta kuin ryhmän toimivuuden kannalta. Esimerkiksi työhyvinvoinnin osalta kasvatuspsykologia tarjoaa näkökulmia niin yksilön hyvinvoinnin tukemiseen kuin työyhteisön toimivuuden kehittämiseen. Kasvatuspsykologisen tiedon avulla voimme tarkastella elämään liittyviä haasteita ja saada niihin erilaisia näkökulmia. Näkökulma onkin käsitteenä toimiva, sillä se kuvastaa hyvin kasvatuspsykologian roolia. Pohditaanpa esimerkiksi jotain elämisen ongelmaan liittyvää kysymystä kuten masennusta tai kasvun häiriötä. Kasvatuspsykologia voi tuottaa näihin kysymyksiin liittyen paljon tietoa ja näkökulmia, jolloin voidaan valita oikeita toimenpiteitä ja antaa esim. oikeanlaista tukea. Ihmisen hyvinvoinnin kannalta kasvatuspsykologia tuottaa paljon tietoa siitä, mitä ihmisen toiminnan taustalla vaikuttaa yksilön psyykkiseen hyvinvointiin ja tätä tietoa hyödyntäen voimme luoda myös hyviä toimintamalleja.

Kasvatuspsykologia voi siis tarjota meille näkökulmia erilaisiin tilanteisiin ja siten ohjata oikeaan suuntaan. Tietopohjalta voimme luoda järkeviä toimintamalleja hyvinvoinnin tukemiseen sekä painottaa oikeita asioita esimerkiksi kasvatuksessa tai vaikkapa työstressin kanssa kamppailevalle. Elämiseen liittyvissä kysymyksissä ei voida antaa suoria, tarkkoja vastauksia, mutta kasvatuspsykologisen tiedon pohjalta voimme luoda suuntaa kohti oikeaa päämäärää. Kasvatuspsykologia voi parhaimmillaan toimia oppaana ja karttana ihmisen kehityksen, kasvun ja hyvinvoinnin tukemisessa läpi elämänkulun.

Lehtinen, E., Kuusinen, J., & Vauras, M. (2007) Kasvatuspsykologia. Helsinki:Wsoy.
Lonka, K. (2006) Oppiminen uutta luovana luonnonvarana. Psykologia, 41:3, 208-214.
Määttä, K. & Uusitalo,T. (2008) Kasvatuspsykologian näkökulmia ihmisen voimavarojen tueksi. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus.
Rauste- von Wright, M., von Wright, J. & Soini, T. (2003) Oppiminen ja koulutus. Helsinki: WSOY.
Seligman, M. (2002) Authentic Happiness: Using the new positive psychology to realize your potential for lasting fulfillment. New York: Free Press.
Soini, H. (2013) Kasvu, kehitys ja oppiminen. Opintomoniste. Oulun yliopisto.
Woolfolk, A. (2010) Educational psychology. 11th ed. London: Pearson/Allyn & Bacon.
Zimmerman, B.J. & Schunk, D.H. (2003) Educational psychology: A century of contributions. Mahwah, NJ: Erlbum.

Puheenjohtajan tervehdys Syysseminaarissa 7.11.2015

Tervetuloa Suomen kasvatuspsykologit ry:n toiseen syysseminaariin. On hienoa olla avaamassa seminaaria, jonka puhujilla on perusteellista osaamista omasta aiheestaan ja joilta yhdistyksen jäsenillä on paljon opittavaa.

Vaikka tämänpäiväinen seminaari on omistettu keskustelulle perheistä, ohjauksesta työhyvinvoinnin tukemisessa ja ikääntymisestä, on paikallaan sanoa aluksi muutama sana seminaaria järjestävästä yhdistyksestä. Yhdistys perustettiin ravintola Rauhalan Lööki-kabinetissa keväällä 2013 järjestetyn kevättapaamisen päätteeksi. Lähtökohtana oli, että tiesimme kasvatuspsykologiaa pääaineena opiskelleiden olevan monella tapaa taitavia ja hyviä tyyppejä – ongelmana pidettiin lähinnä sitä, että kasvatuspsykologien osaamista ei tunnettu kovinkaan laajalti edes Oulun seudulla; lisäksi meillä itsellämme oli, ja tunsimme muitakin joilla oli, tarve kehittää jonkinlainen foorumi kasvatuspsykologien keskusteluja, keskinäisen yhteistyön vahvistamista ja yhteistä oppimista varten. Keväällä 2013 yhdistystä olivat perustamassa Mika Haapala, Pinja Hietalahti, Heli Kiema, Milla Merilehto, Matleena Mäenpää, Antti Rantanen, Antti Siipo ja Teemu Suorsa. Tämä oli myös ensimmäisen hallituksen kokoonpano. Melko pitkään perustajat olivat myös yhdistyksen ainoat jäsenet. Yhdistyksen ensimmäisenä tehtävänä olikin koota kasvatuspsykologeja yhteen, ja samalla ideoida yhdistykselle erilaisia toimintamuotoja. Toimintaa on ideoitu paitsi hallituksen kokouksissa myös vuotuisissa tapahtumissa, joista – näin ajattelemme tällä haavaa – Syysseminaari, Tammitapahtuma ja Kevätpäivät ovat tulleet jäädäkseen.

Tässä vaiheessa voimme todeta, että toiminta on ollut ainakin joiltakin osin onnistunutta: tällä haavaa yhdistyksessä on jäseniä yli viisikymmentä. Lisäksi meitä on ilahduttanut se, että kahdessa viimeisessä yhdistyksen syyskokouksessa on ollut osallistujia myös hallituksen ulkopuolelta. Syyskokouksissa vuosina 2014 ja 2015 hallitukseen on myös tullut uusia osaavia jäseniä, jotka ovat tuoneet paljon uusia hyviä ideoita ja toteuttamisvoimaa hallitukseen; tavoitteenamme on myös koko ajan ollut, että järjestämiseen ja ideointiin saataisiin mukaan ihmisiä, jotka eivät ole välttämättä kiinnostuneita hallitustyöskentelystä, mutta joilla olisi hyviä ideoita, joita voitaisiin lähteä toteuttamaan yhdistyksen toimintana. Syyskokouksessa 24.9.2015 uuden hallituksen varsinaisiksi jäseniksi valittiin Mika Haapala, Pinja Hietalahti, Heli Kiema-Junes, Anni Lantto, Tiina Lumme, Antti Rantanen, Teija Savolainen, Teemu Suorsa. Varajäseniksi valittiin Outi Hynninen, Johanna Pudas, Sanni Saglamer ja Kirsi Skarp. Kaikki eivät päässeet tänään paikalle, mutta tulevissa tapahtumissa pääsette varmasti tutustumaan heihinkin. Hallituksen jäseniin voi hyvin olla yhteydessä, jos haluaa kysyä tai ehdottaa jotakin!

Yhdistyksen edellisessä tapahtumassa – Business Kitchenillä 16.5.2015, yhdistyksen kolmansilla Kevätpäivillä – keskustelimme kasvatuspsykologien osaamisen tunnetuksi tekemisestä silloisen luennoijan Pekka Silvénin kanssa. Pekka muotoili tuolloin hyvin ajatuksen siitä, että kukaan ei tule kysymään kasvatuspsykologeilta, että sattuisiko teillä olemaan sellaista ja tällaista asiantuntemusta niiden ja näiden ongelmien ratkaisemiseksi esimerkiksi koulumaailmassa. Sen sijaan olisi tärkeää, että kasvatuspsykologit kertoisivat hyvin selkeästi sen, minkälaista osaamista heillä on ja mitä he voisivat antaa millekin organisaatiolle. Pekka myös korosti, että tällaista kasvatuspsykologien esiin nostamista ei tulisi tehdä kasvatuspsykologien etu edellä, vaan nimenomaan puhumalla siitä, mitä kasvatuspsykologit voivat tehdä esimerkiksi koululaisten hyvinvoinnin edistämiseksi. Tätähän tietysti kasvatuspsykologit ovat tehneetkin, mutta melko paljon kukin tahoillaan. Yksi asia, jonka yhdistystoiminta mahdollistaa, on se, että yhdistyksen jäsenet voivat oppia toisiltaan ja asioita voidaan viedä eteenpäin yhdessä. Jonkin verran tätä on tehtykin, mutta keskiviikolle 11.11.2015 koolle kutsuttu osaamistyöpaja luultavasti avaa tätäkin asiaa uusiin sfääreihin – kun paikalle tulee yllättävän paljon jäseniä ja kiinnostuneita myös hallituksen ulkopuolelta.

Tämänpäiväisten esitysten pitäjiltä voimme oppia paljon – myöskin asioita, joita voidaan lähteä kehittämään yhdessä eteenpäin esimerkiksi keskiviikon osaamistyöpajassa. Tämä on ollut myös yksi yhdistyksen perustamisen lähtökohdista: tarjota kasvatuspsykologeille ajatuksellisia ja käytännöllisiä työkaluja, jotka auttavat itse kutakin toimimaan parempana kasvatuspsykologina. Se, että voimme keskusteluissamme viitata esimerkiksi Pekka Silvénin puheenvuoroon, jonka useampi nytkin paikalla olevista on kuullut, on yksi esimerkki siitä, miten yhdistyksen toiminta voi olla rakentamassa kasvatuspsykologien keskusteluja. Vuoden 2016 syysseminaarissa voimme samaan tapaan viitata tänään kuulemiimme esityksiin ja tänään käytyihin keskusteluihin. Lopuksi: On ollut hienoa huomata, että yhdistykseen on tullut mukaan myös pian valmistuvia kasvatuspsykologeja: tulkaa tekin rohkeasti mukaan toimintaan rakentamaan tästä sellaista yhdistystä, josta teille itsellenne on hyötyä esimerkiksi viiden vuoden kuluttua!

Suomen Kasvatuspsykologit ry:n syysseminaari pidettiin la 7.11.2015 Business Kitchenin tiloissa. Koulutuksellisen seminaarin otsikkona oli Ohjaus ja kehitys läpi elämänkulun. Olimme alkuvuoden Tammitapahtumassa keränneet ideoita ja toiveita liittyen koulutusseminaariin, joten niiden pohjalta etsimme ja valitsimme hallituksen kanssa puhujia, jotka edustaisivat tutkimustaustaltaan elämänkulun eri vaiheisiin liittyviä teemoja. Teemat nivoutuivat keskusteluissamme paljon ohjaukselliseen asiantuntijuuteen sekä kasvatuspsykologien osaamiseen.

Ensimmäisenä puhujana oli FT Virva Siira, psykologi ja perheterapeutti, jonka aiheena oli perheterapia, psykoterapia ja kasvatus. Siira kertoi, että perheterapia on menemistä perheen arkeen sisälle, jotta voidaan purkaa auki haastava tilanne ja tarkastella perheen ryhmädynamiikkaa. Perheterapeutin tulee tehdä monialaista yhteistyötä ja tarkastella perhettä niin yksilöllisestä, systeemisestä kuin sosiaalisestakin mallista käsin. Siira esitteli ja keskustelimme myös yhteisesti terapeutin, kasvattajan ja ohjaajan rooleista, joissa on paljon samankaltaisuuksia. Perheterapiassa perheen ja perheen kanssa työskentelevien asiantuntijoiden yhteistyösuhteen luomisen kannalta liittoutumisen, tuen antamisen ja voimaannuttamisen merkitys on keskeinen. Kasvatuksen ja terapian tavoitteiden ja menetelmien erottelemisen sijaan on tärkeää, että perheterapiassa hyödynnetään perheen sisäisen ja perheen ulkopuolisen kasvuympäristön käyttäytymiskuvioiden tunnistamista, yksilötason kognitiivista prosessointia ja sitä millaista oppimista ongelmalliseksi koetun käyttäytymisen ympärillä tapahtuu. Haasteita terapeutin työssä ovat leikillisyyden ja vakavuuden yhteensovittaminen, ajoitus ja empatia. Nämä haasteet ovat läsnä myös monissa muissa kasvatuspsykologien työkentissä.

Toisena puhujana seminaarissa toimi LitM Marianne Tensing, organisaatioanalyytikko ja työnohjaaja, joka kertoi työnohjauksesta, työhyvinvoinnista ja työstään Metanoia Instituutissa (http://www.metanoia.fi/). Tensing näkee ohjaajan työn kanssakulkemisena eikä esimerkiksi tietämisenä tai johonkin suuntaan viemisenä. Ohjaajan on tärkeä tunnistaa, että ohjattavalle pelkkä kuulluksi tuleminen ei riitä. Ohjattava tuo työnohjaukseen oman itsensä reflektioon. Työnohjaaja auttaa ohjattavaa tarkastelemaan työtään lentokoneperspektiivistä: mitä organisaatiossa ja hänessä itsessään tapahtuu. Työyhteisössä ja sen ryhmäkeskusteluissa olisi tärkeää tuoda esille oma näkökulma ja nähdä itsensä merkittävänä osana tätä yhteisöä. Lisäksi olisi hyvä tarkastella omia suoraviivaisia suunnitelmiaan ja verrata niitä todellisuuteen. Ihmisten tulisi antaa aikaa itsensä kehittämiselle ja psyykkiselle työlle, jotta pääsee taas eteenpäin elämässä. Työelämän vaatimukset ja omat tavoitteet eivät yleensä anna tilaa itsereflektiolle ja pysähtymiselle, jolloin yksilö saattaa uupua. Tensing esitteli myös erään mielenkiintoisen tutkimustuloksen, jonka mukaan sosiaalinen ja fyysinen kipu sijaitsevat samassa paikassa aivoissa. Fyysiset ja henkiset hälytysmerkit ovat merkittäviä esimerkiksi työuupumuksen tunnistamisessa.

Kolmantena puhujana oli FT Tiina Suopajärvi, kulttuuriantropologi, joka kertoi tutkimuksestaan ikääntyvien ihmisten kokemuksesta Oulun teknologisoitumiseen. Suopajärvi oli tehnyt kvalitatiivista tutkimusta haastatellen ikääntyviä ihmisiä heidän suhteestaan teknologiaan. Haastattelu on tärkeää, koska jokainen ihminen on oman elämänsä asiantuntija. Suopajärven tutkimuksesta kävi ilmi, että teknologia on erillinen osa senioreiden elämää eikä osa jokapäiväistä arkea. Ihminen tavoittelee elämässään hallinnan ja autonomian tunnetta, mutta ikääntyville teknologia tuntuu hallitsemattomalta niin kuin se olisi oma itsenäinen toimijansa. Oulu mainostaa itseään teknologiakaupunkina, ja kaikki palvelut ja informaatio ovat saatavilla helposti internetistä. Ikääntyvät ihmiset eivät näe tai saa näitä palveluita, jos he eivät hallitse tietotekniikkaa, jolloin he eivät ole osa tätä teknologiakaupunkia. Työikäiset ihmiset ovat valta-asemassa monessa päätöksenteossa esimerkiksi liittyen siihen, millaiseksi kaupungin palvelut kehittyvät. He voivat osaltaan vahvistaa tai purkaa vanhuuteen liittyviä diskursseja. Ihmisten tulisi saada kokea hallinnan tunnetta myös yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Suopajärven tutkimuksen mukaan kaupungin viranhaltijoilla vaikuttaminen merkitsee etupäässä sitä, että osallistetaan ihmiset toimintaan mukaan ja usein se tapahtuu teknologiaa apuna käyttäen. Sen sijaan ikääntyvät pyrkivät vaikutttamaan kirjallisten palautteiden ja julkisten keskustelutilaisuuksien kautta. Heidän näkökulmastaan teknologia rajoittaa osallistumista. Nämä kaksi vaikuttamisen näkemystä ovat siis ristiriidassa keskenään, kun ajatellaan kaupungin toimintaa. Etnografisen ajattelun mukaan kulttuuri on jatkuvasti muovautuva kehikko. Suopajärvi liitti tämän näkemyksen myös kasvatuspsykologin työhön: on tärkeää katsoa konkreettisesti, sitä mitä nähdään, mutta myös pinnan alle, jotta nähdään ongelman kokonaisuus.

Seminaarin jälkeen osallistujilta pyydettiin palautetta, ja yleisin arvosana seminaarille oli 4 (asteikolla 1-5). Vastausprosentti oli 40. Seminaarin rakenne, puhujat, seminaarista tiedottaminen, paikka ja yhteen kokoontuminen koettiin erityisen hyväksi. Kehittämisen kohteiksi mainittiin käytettävän teknologian hallinta seminaarin aikana, tauotus, yhteisen keskustelun lisääminen myös taukojen aikana ja uusien jäsenten huomiointi. Seuraavissa tapahtumissamme pyrimmekin vahvistamaan yhteisöllisyyttä entisestään ja lisäämään interaktiivisuutta.

Yhdistyksen hallitus kiittää kaikkia osallistujia hienosta yhteisestä iltapäivästä!Huippuhienoa ja menestyksekästä uutta vuotta kaikille!

Toivottaen Pinja Hietalahti, jäsenvastaava