ASIANTUNTIJALAUSUNTO 
Sosiaali- ja terveysvaliokunnalle
Anu Kolmonen
11.10.2021

Oulun yliopiston yleisen kasvatustieteen koulutusohjelmassa on voinut valita pääaineeksi kasvatuspsykologian vuodesta 1982 lähtien. Kasvatuspsykologian pääaineesta on valmistunut hieman alle 400 kasvatustieteen maisteria.

Kandidaatin tutkinnossa me KM kasvatuspsykologit olemme tehneet perus- ja aineopinnot 70 opintopistettä yleisestä psykologiasta. Maisterin tutkinnossa olemme suorittaneet syventävät 80 opintopisteen laajuiset kasvatuspsykologian opinnot, jotka kattavat muun muassa kehityspsykologian ja ohjauksen psykologian osa-alueet. Yhteensä meillä on 150 opintopistettä psykologian ja kasvatuspsykologian opintoja. Kasvatuspsykologian koulutusohjelmasta on valmistunut ja siellä opiskelee myös lisensiaatteja ja tohtoreita.

Kansainvälisesti kasvatuspsykologialla (Educational Psychology) on merkittävä ja tunnustettu asema. Kasvatuspsykologian koulutusohjelma Oulussa on ainutlaatuinen ja sen korkeatasoisen opetuksen tuottama asiantuntijuus on laadukasta. Tästä kasvatuspsykologit saavat työelämässään eri alueilla jatkuvasti palautetta. Koulutusohjelmaa on kehitetty vuodesta 1982 alkaen ja nyt uusimpien tiedekunnassa tapahtuneiden muutosten myötä kasvatuspsykologian pääaineopetus siirtyy oppimistieteiden tutkinto-ohjelman piiriin. Kasvatuspsykologian koulutusohjelma tuottaa syvää ymmärrystä ja suuntautuu ratkaisukeskeisesti moniin nykypäivän ja tulevaisuudenkin vuorovaikutuksen, sosiaalisen ja psyykkisen kasvun, kehityksen ja oppimisen kysymyksiin.

Suurella osalla kasvatuspsykologeista on sivuaineena sekä kasvatustiede että opettajan pedagogiset opinnot. Myös erityispedagogiikka, mediakasvatus, sukupuolentutkimus ja sosiologia ovat suosittuja sivuaineita. KM/KL/KT kasvatuspsykologeilla on laaja-alainen ja ainutlaatuinen ihmisten ja yhteisöjen kasvuun, kehitykseen, oppimiseen, ohjaukseen ja vuorovaikutukseen erikoistunut asiantuntijuus.

Miksi kasvatuspsykologit eivät työskentele kouluissa?
On mahdotonta kiistää kasvatuspsykologisen osaamisen soveltuvuutta työskentelyyn koulumaailmassa. Kasvatuspsykologeille ei kuitenkaan ole nimettyä tehtävää esi-, perus- tai toisella asteella, eikä muissakaan oppilaitoksissa. Emme ole kelpoisia koulupsykologin työhön, sillä siihen edellytetään laillistetun psykologin pätevyyttä. Emme ole kelpoisia myöskään koulukuraattorin tehtävään, koska siinä edellytetään sosiaalihuollon ammatillista kelpoisuutta. Kasvatuspsykologit saattoivat toimia koulukuraattoreina vuoden 2014 lakimuutokseen saakka, jolloin kuraattorin kelpoisuudeksi muutettiin sosiaalihuollon ammattihenkilön kelpoisuus.

Suomen kasvatuspsykologit ry on käynyt Valviran kanssa keskustelua kasvatuspsykologi -nimikkeen käytöstä. Psykologiliiton ja Psykonetin vastustettua kasvatuspsykologi -nimikkeen käyttöä, Valvira antoi 18.8.2017 Suomen kasvatuspsykologit ry:lle huomautuksen, ettei nimikettä tulisi käyttää. Valviran tulkinnan mukaan rikoslain säännös laittomasta ammattihenkilönä toimimisesta saattaa tulla kyseeseen, jos asiakkaalle tulee sellainen käsitys, että häntä hoitaa terveydenhuollon ammattihenkilö. Jos Valviralla on syytä epäillä asiakkaiden harhaanjohtamista, Valvira voi tehdä asiasta tutkintapyynnön poliisille, joka puolestaan voi tutkia, onko rikosta tapahtunut. Valvira katsoo, ettei KM/KL/KT -lyhennys kasvatuspsykologi -nimikkeen yhteydessä ole riittävä poistamaan sekaannuksen vaaraa.

Kutsumme itseämme edelleen kasvatuspsykologeiksi koska nimike vastaa koulutustamme ja kertoo nopeasti ja ymmärrettävästi asiantuntemuksestamme. Etuliite KM/KL/KT ei yksin ole riittävä, koska se ilmaisee kohdallamme vain tiedekunnan ja tutkinnon laajuuden. On jopa mahdollista valmistua kasvatustieteen maisteriksi kasvatuspsykologiasta ilman kasvatustieteen opintoja. Kasvatuspsykologit eivät toimi terveydenhuollon palveluksessa eikä osaamisemme kohdistu ihmisten hoitamiseen tai arviointiin, joten Psykologiliiton pelkäämää ja Valviran vahvistamaa sekaannuksen vaaraa ei käytännössä ole. Tulevaisuudessa kasvatuspsykologien täytyy olla tunnustettuja ja ihmisille tunnettuja palveluntarjoajia.

Koulupsykologipula on koko valtakunnan asia. Tunnemme tarkkaan erityisesti Pohjois-Suomen ja Pohjanmaan tilanteen, jossa pelkästään Oulun kaupungilla on vuosittain avoinna noin 5 koulupsykologin virkaa, jotka pääsääntöisesti jäävät täyttämättä, koska hakijoita ei ole. Oulun kaupunki rekrytoikin parhaillaan kymmentä psykiatrista sairaanhoitajaa vähentämään lasten ja nuorten mielenterveystyön kuormittavuutta kasvatus- ja perheneuvonnassa, jonne paine mm. koulupsykologipulan vuoksi kasaantuu. Kasvatuspsykologeja koulutetaan nimenomaan Oulun yliopistossa ja moni jää pohjoiseen asumaan myös valmistumisensa jälkeen.

Kouluympäristössä kasvatuspsykologit ohjaisivat ja tukisivat lapsia, nuoria, heidän perheitään ja opettajia erilaisissa vuorovaikutukseen, yksilölliseen kehitykseen ja koulunkäyntiin liittyvissä kysymyksissä. Kasvatuspsykologit työskentelisivät osana moniammatillista oppilashuoltoryhmää, jonka tehtävänä on opetussuunnitelman mukaan edistää oppilaan hyvää oppimista, hyvää psyykkistä terveyttä sekä sosiaalista hyvinvointia. Kasvatuspsykologit kulkisivat koulukuraattoreiden, koulupsykologien, opettajien ja oppilaanohjaajien rinnalla ja tukena edistäen lasten ja nuorten sekä kouluyhteisöjen hyvinvointia. Näin voitaisiin vähentää myös koulupsykologeille ja mielenterveyspalveluihin kasaantuvaa painetta. Kasvatuspsykologisella ohjauksella olisi myös opettajien hyvinvointia ja jaksamista tukevaa merkitystä.

Osaamisemme hyödyntäminen ei ole tällä hetkellä mahdollista koulujen ja muiden oppilaitosten lisäksi myöskään sosiaalihuollon ammatillista kelpoisuutta vaativissa, kasvatuksellisissa ohjaustehtävissä. Oppilaitoksissa tapahtuvan työn lisäksi kasvatuspsykologian asiantuntijoita tulisi hyödyntää monialaisesti myös sosiaali- ja terveydenhuollossa, esimerkiksi kasvatus- ja perheneuvonnassa, lasten ja nuorten palveluissa sekä mielenterveyspalveluissa. Kasvatuspsykologinen näkökulma toisi lapsille ja nuorille ohjauksellisen tuen psyykkiseen kasvuun ja koko yhteisölle tuen kasvatukseen, oppimiseen ja vuorovaikutukseen.

Monet KM/KL/KT kasvatuspsykologit ovat työllistyneet hyvin ja ansaitsevat osaamisensa ja koulutuksensa mukaista palkkaa yritysten, yhdistysten tai julkishallinnon palveluksessa, opettajina, tutkijoina tai Oulun yliopiston kasvatuspsykologian koulutusohjelman palveluksessa. Monet myös tekevät sellaista ohjaustyötä, johon riittäisi toisen asteen ammatillinen koulutus. Useat KM kasvatuspsykologit ovat lähteneet lisäkouluttautumaan alemman ammattikorkeakouluasteen sosionomitutkintoon voidakseen toimia koulukuraattorina tai sosiaaliohjaajana. Osa on valitettavasti myös työttöminä tai tekee pätkätyötä täysin toisella alalla.

Kasvatuspsykologit kouluihin
Ensimmäinen ehdotuksemme kasvatuspsykologien tuomiseksi kouluihin olisi avata oma toimi kasvatuspsykologeille, jolloin myös toimenkuvan sisällön voisi rakentaa kasvatuspsykologisen asiantuntijuuden mukaiseksi. Tämä vaihtoehto edustaa Suomen kasvatuspsykologit ry:n näkemystä ratkaisuksi ongelmaan. Toinen mahdollisuus olisi avata koulupsykologien ja koulukuraattoreiden virat myös kasvatuspsykologien haettaviksi. Näin kasvatuspsykologit voisivat toimia ensiapuna viroissa, jotka nyt jäävät täyttämättä, eivätkä lapset ja nuoret jäisi täysin vaille tarvitsemiaan palveluita. Joukko kasvatuspsykologeja kannattaa lisäksi vaihtoehtoa, jossa kasvatuspsykologeille järjestettäisiin muuntokoulutus laillistetun psykologin pätevyyden saamiseksi. Vähimmillään muuntokoulutus voisi tarkoittaa kliinisen psykologian opintoja ja harjoittelua.

Tahdomme, että koulutuksemme ja osaamisemme tunnistetaan ja tunnustetaan siten, että pääsemme työskentelemään esi-, perus- ja toiselle asteelle sekä muihin oppilaitoksiin ja organisaatioihin psyykkisen kasvun, kehityksen, oppimisen, vuorovaikutuksen ja vanhemmuuden ohjauksen tehtäviin. Mikäli nyt täyttämättä jääviä koulupsykologin ja kuraattorin virkoja ei ole mahdollista avata myös kasvatuspsykologien haettaviksi, esitämme koululaitokseen perustettavan koulupsykologien ja kuraattoreiden rinnalle tehtäviä myös kasvatuspsykologeille. Kouluissa ja muissa oppilaitoksissa lapsilla, nuorilla, opettajilla ja vanhemmilla on selkeä tarve kasvatuspsykologiselle osaamiselle, eikä yhteiskunnalla ole varaa antaa ammattitaitomme ja kalliin koulutuksemme enää jäädä lasten, nuorten, oppilaitosten ja perheiden ulottumattomiin.

Kun meitä kasvatuspsykologeja verrataan psykologeihin tai sosiaalialan ammattilaisiin ja pohditaan opintojamme heihin verrattuna, toivomme huomioitavan myös sen, että meillä on paljon omaa erityisosaamista, jota tulisi voida hyödyntää oppilas- ja opiskelijahuollossa. On syytä kysyä, onko vertaaminen aiheellista ensinkään. Olemme saaneet Suomessa korkeimman mahdollisen opetuksen psykologian soveltavalta alalta. Tälle resurssille on tarve ja kysyntä yhteiskunnassa. Vertaamisen sijasta meidät on aika ottaa huomioon. Me emme tahdo kilpailla psykologien tai sosiaalialan ammattilaisten kanssa, emmekä kyseenalaistaa heidän asemaansa. Me uskomme yhteistyöhön, jossa kaikki ammattilaiset yhdessä toimivat lasten, nuorten, perheiden ja kouluyhteisöjen hyvinvoinnin eteen.

Me tahdomme, että kasvatuspsykologisen tiedon ja taidon käyttäminen ihmisten ja yhteisöjen hyväksi mahdollistetaan, ja että lapset ja nuoret saavat tarvitsemaansa tukea ajoissa.

Anu Kolmonen, KM, kasvatuspsykologi
Suomen kasvatuspsykologit ry:n hallituksen puolesta pj Johanna Sova



*Kyseisen lausunnon jälkeen yhdistys on tiedottanut 21.10.2021 jäseniään seuraavasti:

Yhdistyksen hallituksen yhdessä aktiivi Anu Kolmosen kanssa laatima asiantuntijalausunto on käsitelty Sosiaali- ja terveysvaliokunnassa 14.10.2021 Hallituksen esityksessä eduskunnalle valtion talousarvioksi vuodelle 2022. Asiantuntijakuulemisessa on käsitelty erityisesti koulujen psykologi- ja kuraattoripulaa. Valiokunta näki asiamme tärkeäksi. Seuraavaksi arvioidaan tarvittavia toimia, joiden myötä kasvatuspsykologinen osaaminen tulisi hyödynnettäväksi oppilas- ja opiskeluhuollossa. Lisätietoja: 

https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/HallituksenEsitys/Documents/HE_146+2021.pdf
https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Lausunto/Sivut/StVL_16+2021.aspx 

Kirjoittaja: Heli Kiema-Junes, KT, psykologian yliopisto-opettaja

Kotihoidon tuki on noussut taas kuumaksi puheenaiheeksi, kun työ- ja elinkeinoministeriön työryhmän kerrottiin esittävän tuen poistamista työllisyyden parantamiseksi (HS 6.1.2021). Keskustelua kotihoidon tuesta on käyty tammikuun alun jälkeen niin sosiaalisessa mediassa kuin sanomalehtien palstoilla. Kotihoidontukea verrataan naisansaksi ja tuen pelätään lisäävän sukupuolten välistä epätasa-arvoa sekä heikentävän varhaiskasvatuksen osallistumisastetta.

Keskustelussa jää sivuhuomiolle se juurisyy, miksi kotihoidon tukea ylipäänsä jaetaan. Kuka puolustaa lasten hyvinvointia ja oikeuksia? Lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen on peräänkuuluttanut lasten hoitojärjestelyiden arvioimista lasten näkökulmasta talous- ja työllisyysvaikutusten sijasta. Työllisuustavoitteet eivät voi mennä lapsivaikutusten edelle. Lasten oikeuksien sopimus velvoittaa meidät tarkastelemaan asiaa myös lasten näkökulmasta.

Kehityspsykologinen tutkimus osoittaa, että suurimmat psyykkiset muutokset tapahtuvat varhaisvuosina. Varhainen vuorovaikutus mahdollistaa turvallisen kiintymyssuhteen muodostumisen ja neuropsykologinen tutkimus on osoittanut varhaisen vuorovaikutuksen merkityksen aivojen toiminnalliselle kehitykselle. Varhaiset vuodet ovat kriittistä aikaa perusturvallisuuden ja kiintymyssuhteen muotoutumiselle. Suotuisa psyykkinen varhaiskehitys ei toki takaa hyvää elämää, mutta ainakin se antaa hyvät eväät elämään.
Varhaisessa vaiheessa opitut vuorovaikutusmallit toimivat ikään kuin pohjana myöhemmille ihmissuhteille ja vuorovaikutukselle. Turvaamalla lasten varhaista kehitystä ja oikeutta kotihoitoon voidaan parhaimmillaan ennaltaehkäistä myöhempiä psyykkisiä haasteita ja ongelmia. Pieni 1-2-vuotias lapsi tarvitsee ennen kaikkea hoivaa, syliä ja lohdutusta sekä läheisyyttä. Pieni lapsi kaipaa tuttuja aikuisia ja turvallisuuden tunnetta, ei suurta lapsiryhmää ja vaihtuvia hoitajia. Pienelle lapselle perhepäivähoito tarjoaisi kodinomaisen hoitosuhteen, mutta yhteiskunnallisesti kyseistä hoitomuotoa valitettavasti ajetaan alas.

Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa tulisi huomioida lapsen ja vanhemman kiintymyssuhteen jatkuvuuden turvaaminen. Yhteiskunnan tulisi luoda olosuhteet, joissa tämä ainutlaatuinen vuorovaikutussuhde voisi kehittyä. Varhaislapsuuden kokemuksilla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia ja parhaimmillaan suotuisa varhaiskehitys luo turvaa elämälle, tarjoaa toimivia vuorovaikutusmalleja, pohjan itsetunnon kehittymiselle sekä luottamuksen niin itseä kuin muita ihmisiä kohtaan. Nämä vuorovaikutusmallit aktivoituvat myöhemmin päiväkodissa, koulussa ja työpaikoilla.

Tunne- ja vuorovaikutustaitojen pohja syntyy vuorovaikutuksessa vanhemman kanssa ja yhteissäätelyn avulla lapsi kehittää vähitellen itsesäätelytaitoja. Liian varhain isossa ryhmässä toimiminen saattaa päinvastoin näyttäytyä kamppailuna huomiosta ja väärien toimintamallien oppimisessa. Esimerkiksi parin vuoden ikäinen lapsi tarvitsee vielä aikuisen ohjaamaan yhteistoimintaa toisten lasten kanssa. Isoissa lapsiryhmissä lapsen toimintaan ei ehditä aina puuttua ja lapsi voi kehittää huonoja toimintamalleja; esimerkiksi lapsi voi oppia, että huomiota saa olemalla äänekäs tai lelun ottaminen toiselta tuottaa halutun lopputuloksen. Liian varhain aloitetulla ja liian pitkillä hoitopäivillä on havaittu yhteyksiä myöhempiin käytösongelmiin. Kehityspsykologisesti perhepäivähoito tarjoaisi pienelle 1-2- vuotiaalle lapselle suotuisamman kehitysympäristön kuin iso päiväkotiryhmä. Kasvattajan tehtävänä on vastaanottaa lapsen tunteita, auttaa tunteiden säätelyssä, ohjata lasta toimimaan vähitellen itsenäisesti sosiaalisissa tilanteissa, opetella toisen asemaan asettumista ja sitä kautta kehittää empatiakykyä ja vuorovaikutustaitoja. Suomen varhaiskasvatus on huipputasoa ja lapset oppivat päiväkodissa monia tärkeitä asioita, kunhan saavat ensin kypsyä ja luoda pohjaa oppimiskyvylle kotona ja pienessä ryhmässä, esim. perhepäivähoidossa. Hoitojärjestelyitä tulisi tarkastella kehityspsykologisestä näkökulmasta.

Perheiden tasa-arvon edistämiseksi on tärkeää tarjota erilaisia vaihtoehtoja perheille. Ja ennen kaikkea voimavaroja tulisi suunnata perheiden tukemiseen. Vanhemmuuden tukemisella edistetään lasten hyvinvointia. Lasten kehitykseen ja varhaisvuosien turvaamiseen panostamisella voimme satsata tulevaisuuden hyvinvointiin.  

(Kuva: pixapay)

#varhaislapsuus #psyykkinenhyvinvointi #kasvunmahdollisuuksia

Elina Penger

Työni ydin on tarjota vanhemmille varhaista tukea kasvatuksen, vanhemmuuden, parisuhteen tai eron jälkeisen yhteistyövanhemmuuden kysymyksiin. Osa työstäni, kuten vanhempien mentoroinnin sekä vanhemmuusryhmien ohjaus, tarjoaa vanhemmille oman asiantuntijuuteni ohella myös vertaistukea toiselta tai toisilta vanhemmalta. Kuitenkin moni kaipaa pysähtymistä juuri oman tai perheensä tilanteen tai vanhemmuuden malliensa ääreen pidemmäksi aikaa kuin ryhmätapaamisissa on mahdollista.


”Mitä voin tehdä, ettei lapseni olisi aina niin kiukkuinen?”
”Lähdöistä on tullut perheellemme riitaisia hetkiä.”
”Miten voisimme vahvistaa lastemme sisaruussuhteita?”
”Miten huomioisimme lapsemme erossa parhaalla mahdollisella tavalla?”

Nämä ovat esimerkkejä ajatuksista, jotka tuovat asiakkaan Vanhempien pysäkille. Yksi kysymys riittääkin syyksi varata aika meille. Joskus yhdestä kysymyksestä lähtee liikkeelle prosessi, jossa tapaamme monta kertaa muidenkin kysymysten äärellä, mutta joskus vain tuon yhden kysymyksen avaaminen riittää.

Työni on kuuntelemista, kysymysten esittämistä, näkökulmien avaamista ja vaihtoehtojen näkemiseen kannustamista. Ohjaustyöni tavoitteena on aina itseni tarpeettomaksi tekeminen. Jokainen asiakas määrittää itse, mitä hänen esittämänsä kysymys juuri hänelle ja hänen elämässään tai vanhemmuudessaan tarkoittaa. Joskus aika on varattu kriisitilanteen selvittämiseksi ja silloin, esimerkiksi toiselle vanhemmalle yllättäen tulleessa erossa, on monta kysymystä yhdessä ratkaistavana.

Vanhemmat kaipaavat käytännön keinoja ja ymmärrystä lastensa ja toistensa tunteiden vastaanottamiseen ja niiden syntyyn, riitojen ennalta ehkäisemiseen, vahvistusta omaan toimintaansa vanhempana ja joskus myös toimintamalliensa haastamista myönteisellä otteella. He tarvitsevat asiantuntijuutta siihen, mitkä juuri tuossa kehitysvaiheessa ovat lapsen kriittisimmät kehityshaasteet, mitkä todennäköisimmät syyt kiukulle tai aggressiolle, mitä lapsi vanhemmiltaan juuri nyt tarvitsee ja miten mahdollinen erityisyys tähän kaikkeen vaikuttaa. Vanhemmalla on tarve tulla kohdatuksi arvostavasti vahvistaen ja kannustaen sekä tulla hyväksytyksi omine haasteineen ja vahvuuksineen niin aikuisena, puolisona kuin työntekijänäkin.

Kasvatuspsykologeja soisi olevan enemmän juuri tämänkaltaisessa ohjaustyössä. Se on ihanteellinen tausta vanhempien ohjaustyössä, jossa on oltava sekä teoreettista näkemystä että käytännön ymmärrystä kasvun haasteista ja mahdollisuuksista niin yksilöinä kuin perheyhteisönäkin. Kun vanhempien tai lapsen toimintaa pyritään ohjaamaan kohti tavoitetta, on välttämätöntä ymmärtää, millaista kasvua se edellyttää myös vanhemmilta. Vanhempi tarvitsee tietoa siitä, mitä voi odottaa lapselta hänen kehitysvaihe ja tarpeet huomioiden sekä syistä, jotka lapsen käyttäytymiseen vaikuttavat. Vanhempi tarvitsee luottamusta ja uskoa omaan kasvuunsa kyetäkseen tukemaan lapsensa kasvua ja ollakseen lapselle turvallinen ja vastuuta kantava vanhempi. Kasvatuspsykologina ymmärrän, millainen merkitys vanhemman ja lapsen välisellä vuorovaikutussuhteella molempien käyttäytymiseen on.

Vanhemmat tarvitsevat tukea ja käytännön työkaluja siihen, miten he voivat kasvattaa lastaan ymmärtäen samalla itseään ja omaa toimintaansa. Kasvatuspsykologia tarjoaa erinomaisen asiantuntemuksen yksilön ja perheyhteisön kasvun ja kasvatuksen, vuorovaikutuksen sekä ohjauksen kysymyksiin. Tärkeää onkin löytää keino siihen, miten kasvatuspsykologista osaamista hyödynnettäisiin enemmän juuri tämänkaltaisessa työssä perheneuvonnassa, perhe- ja hyvinvointikeskuksissa ja oppilaitoksissa.

Hanna-Leena Suutari

Lasten ja nuorten pahoinvoinnin polarisaatiokehityksen voimistumisen takia julkisessa keskustelussa ollaan 2000-luvulla oltu huolissaan vanhemmuuden tilasta. 1990-luvun taloudellisen laman seurauksena lapsi- ja perhepalveluista karsittiin voimakkaasti ennaltaehkäiseviä palveluja ja sen jälkeen resurssit ovat menneet paljolti korjaavaan työhön.  Monet järjestöt ovatkin paikanneet julkisen puolen resurssipulaa tarjoamalla tällaista varhaista vanhemmuuden tukea erilaisten hankkeiden turvin.  Yksi esimerkki tällaisen hankkeen kautta käynnistyneestä matalan kynnyksen palvelusta on Nuorten Ystävien Vanhempien Akatemia, jonka asiakkaita olen haastatellut.

Haastattelujen pohjalta piirtyi kuva vanhemmuudesta, jossa haasteina olivat   riittämättömyyden kokemukset, ajankäytön haasteet sekä   kasvatustilanteisiin liittyvät tunteiden säätelyn ongelmat. Apua ennen varsinaisen tuen piiriin pääsyä saatiin vertaistuesta ja oman toiminnan kriittisestä arvioinnista. Vanhemmuuden tuessa keskeiseksi vaikuttavaksi tekijäksi nousi itseymmärryksen ja oman oppimisprosessin kehittyminen, työntekijän ammattimaisuus ja lämmin ja empaattinen persoona sekä asiakkaan itseymmärrystä ja oppimisprosessia tukevat menetelmät. Matalan kynnyksen periaatteet toteutuivat vanhempien mielestä erittäin hyvin: palveluun oli helppo päästä ja se oli joustavaa ja asiakasta huomioivaa. Tutkimuksen johtopäätöksinä voidaan todeta, että matalan kynnyksen palveluita kannattaa kehittää laajamittaisemmin Suomessa myös julkisiin palveluihin  ja että Vanhempien akatemian vanhemmuuden tuki on vaikuttavaa  ja tärkeää ennaltaehkäisevää työtä.

Lauantain tilaisuudessa (www.facebook.com/events/1370484456448894) pohdimme muun muassa edellä esitellyn pohjalta, mitä annettavaa kasvatuspsykologisella tutkimuksella ja kasvatuspsykologeilla voisi olla tämän ajan vanhemmuuteen ja vanhemmuuden tukeen.

Työn ja perheen yhteensovittamisen kysymykset ovat tärkeitä nykypäivän työelämässä, jossa työn vaatimusten ja kuormittavuuden on koettu lisääntyneen. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) Lapsiperhekyselyyn vuonna 2012 vastanneiden mukaan kaksi kolmesta työssä käyvästä vanhemmasta arvioi työnsä vaativuuden lisääntyneen viime vuosina ja peräti 40% oli huolissaan omasta jaksamisestaan vanhempana. Tämä työelämän kuormittavuus on lisännyt haastetta työn ja perheen yhteensovittamisessa, sillä työelämän asettamat ehdot työn ja perheen yhteensovittamiselle tuntuvat olevan tiukat. Kaikki tämä vaatii yksilöltä yhä tehokkaampia ja suunnitellumpia keinoja yhdistää arkielämän eri sosiaalisia konteksteja.

Suomen viime vuosien poikkeuksellisen alhainen syntyvyys haastaa myös miettimään työn ja perheen yhteensovittamista ja yksilöiden elämänhallintaa laajemmin yhteiskunnassa. Syntyvyyden merkittävä lasku voi viittaa siihen, että perheellistyminen ja sen myötä työn ja perheen yhteensovittaminen voidaan kokea liian haastavaksi. Työn ja perheen yhteensovittaminen on ollut myös yhteiskunnallisessa keskustelussa ja päätöksenteossa näkyvästi esillä sekä Sipilän että Rinteen hallituksien ohjelmissa. Tämä näkyi erityisesti suunnitelmassa toteuttaa Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma (Lape), jonka osana tavoiteltiin perheystävällisten työpaikkojen toimintamallien kehittämistä sekä käytäntöön viemistä. Työn ja perheen yhteensovittaminen koskee myös muitakin perhe-elämän vaiheita kuin pikkulapsivaiheen. Yksilö voi joutua sovittamaan työtä esimerkiksi iäkkäiden vanhempiensa tai sairaan puolisonsa hoidossa. Ikääntyvien kansalaisten osuus suomalaisessa yhteiskunnassa kasvaa, ja tulevaisuudessa moni työikäinen joutuu yhä todennäköisemmin sovittamaan yhteen työssä käyntiä ja huolenpitoa ikääntyvistä vanhemmistaan. Ihminen voi elää myös tuplaruuhkavuosia, jolloin hän sovittaa yhteen sekä lapsien että vanhempien hoivaa ja huolenpitoa.

Yksilöltä edellytetään toimintakykyisyyttä, jotta hän kykenee yhdistämään työn ja perheen erilaiset vaatimukset ja vastuut. Toimijuus on kykyä johtaa omaa elämäänsä ja organisoida arkeaan niin, että hän pystyy yhteen sovittamaan erilaiset osa-alueet elämässään. Oman elämän johtaminen edellyttää ennen kaikkea itseymmärrystä omasta elämän kokonaisuudesta. Näistä arkielämän hallinnan keinoista yhdistää työtä ja perhettä keskustellemme lauantain tilaisuudessa: Perhe, työ ja arki - Näkökulmia vanhemmuuteen ja arjen säätöihin / www.facebook.com/events/1370484456448894

Vuorovaikutuksen merkitys on nähty jo pitkään tärkeäksi työelämässä. On havaittu, että ihmisten kyky toimia yhdessä on yksi keskeisimmistä kilpailutekijöistä organisaatioiden toiminnassa. Työn merkitys on myös kasvanut ja työ tarjoaa ihmisille tänä päivänä mahdollisuuden itsensä kehittämiseen ja merkityksellisyyden tunteen kokemiseen. Toisaalta työ vaatii nykypäivänä ihmisiltä yhä enemmän henkisesti ja uupumisen riski on läsnä työelämässä. Johtajuuden kriteereiksi asetetaan nyt ihmisten johtaminen ja hyvät vuorovaikutustaidot. Asiantuntijatyön lisääntymisen ja teknologian kehityksen myötä työ vaatii ihmisiltä enemmän henkistä kapasiteettia kuin muutamia vuosikymmeniä aiemmin. Työn muutos vaatii uudenlaista johtamista ja työn voimavaratekijöiden vahvistamista. Työn voimavaratekijät liittyvät työn fyysisiin, sosiaalisiin ja organisatorisiin tekijöihin, jotka edistävät työssä onnistumista ja lisäävät hyvinvointia työssä. Keskeisiä työn voimavaratekijöitä, jotka mahdollistavat työn tavoitteiden saavuttamisen, ovat mm. autonomian tunne, hyvä esimiestyö ja johtaminen, työn merkityksellisyys, työtehtävien monipuolisuus ja toimiva vuorovaikutus työyhteisössä sekä sosiaalinen tuki.

Sosiaaliset suhteet ja sosiaalinen tuki on siis osoitettu tärkeiksi voimavaroiksi viimeisimmissä työstressi- ja työhyvinvointiteorioissa sekä uusimmissa tutkimuksissa. Mikä merkitys vuorovaikutuksella ja sosiaalisella tuella on työhyvinvoinnille?

Vuorovaikutteinen tai dialoginen johtajuus – teoria painottaa johtajuuden tapahtuvan esimiehen ja työntekijöiden välisessä vuorovaikutuksessa ja suhteessa. Johtajuus tulisi nähdä ennemmin ilmiönä, johon niin johtaja ja esimies kuin työntekijätkin osallistuvat. Vuorovaikutustaidot kuten kuunteleminen ovat esimiehelle keskeisimpiä työkaluja. Kuuntelemalla työntekijää esimies oikeasti ymmärtää esimerkiksi minkälaista tukea tai ohjeistusta työntekijä kaipaa tai minkälaisia tavoitteita työntekijälle tulisi asettaa. Ilman tätä taitoa voidaan helposti johtaa harhaan tai tehdä jopa vääriä asioita.

Tutkimuksissa on havaittu, että sosiaalinen tuki niin kollegoilta kuin esimieheltä lisäävät työhyvinvointia. Olennaista on työntekijän tunne siitä, että tukea on saatavilla tarvittaessa. Tämän lisäksi on havaittu myös, että yksityiselämän sosiaalisella tuella on merkitystä työhyvinvoinnille. Perheen tai yksityiselämän ja työn yhteensovittaminen on tärkeä menestystekijä myös organisaatioille. Esimerkiksi etätyön mahdollisuus, joustavat työajat ja ylipäänsä perheystävälliset työpaikat tukevat työntekijöidensä hyvinvointia ja sitä kautta koko organisaation tuottavuutta. Vuorovaikutustaidot ovat keskeinen osa työyhteisötaitoja, joiden avulla voidaan lisätä sosiaalista tukea.

Työyhteisön sosiaalisiin suhteisiin ja vuorovaikutukseen olisi hyvä kiinnittää organisaatioissa huomiota, sillä niiden merkitys on tärkeä niin työhyvinvoinnille kuin työn tavoitteiden saavuttamiselle. Hyvinvoiva työntekijä kestää myös paremmin muutoksia ja haasteita sekä palautuu työstään hyvin. Ja ennen kaikkea voi nauttia työstään!

(Kuva: pixabay)

#työhyvinvointi #vuorovaikutus #kasvunmahdollisuuksia
​

Aiheeseen liittyviä tutkimuksia:
Isaacs, W. N. (1999). Dialogic leadership, The Systems Thinker, 10, 1-5.

Jiang, L. & Johnson, M.J.J. (2018). Meaningful work and affective commitment: A moderated mediation model of positive work reflection and work centrality. Journal of Business and Psychology, 33, 545. DOI: 10.1007/S10869-017-9509-6.

Karasek R.A., and Theorell, T. (1990) Healthy work: stress productivity and the reconstruction of working life. New York: Basic Books.

Schaufeli, W. and Bakker, A. (2004). Job demands, job resources and their relationship with burnout and engagement: a multi-sample study. Journal of Organizational Behavior, 25, 293-315.

Siegrist, J., Starke, D., Chandola, T., Godin, I., Marmot, M., Niedhammer, I. & Peter, R. (2004). The measurement of effort-reward imbalance at work: European comparisons. Social Science & Medicine, 58,  1483–1499. DOI:10.1016/S0277-9536(03)00351-4.

Taipale, S., Selander, K., Anttila, T. and Nätti, J. (2011).  Work engagement in eight European countries. International Journal of Sociology and Social Policy, 31, 486-504. DOI:10.1108/01443331111149905.

Yongxing, G., Hongfei, D., Baoguo, X. and Lei, M. (2017). Work engagement and job performance: the moderating role of perceived organizational support. Annals of Psychology, 33, 708 – 713. DOI: 10.6018/anasplesps.33.3.238571.

9.6.2018 Suomen kasvatuspsykologit ry:n 5-vuotisjuhla

Puheenjohtajan tervehdys

Hyvät juhlavieraat :-)

Suomen kasvatuspsykologit ry perustettiin viisi vuotta sitten, keväällä 2013. Lähtökohtana yhdistyksen perustamiselle olivat muutaman yliopistolla töissä olleen ja kohta valmistumassa olevan keskustelut kasvatuspsykologiasta sekä heistä, jotka olivat opiskelleet kasvatuspsykologiaa pääaineenaan. Näissä keskusteluissa hahmottuivat yhdistyksen tavoitteet, jotka voidaan yhäkin kiteyttää ajatukseen kasvatuspsykologiaa opiskelleiden yhteistyön edellytysten kehittämisestä ja heidän osaamisensa yhteiskunnallisen hyödyntämisen edistämisestä.

Yhdistyksen kytkös yliopistoon oli alussa vahva. Tällä hetkellä tilanne on hieman toinen, vaikka osa aktiiveista on koko yhdistyksen olemassaolon ajan ollut töissä yliopistolla, valmistumassa tai vastavalmistuneita. On varmasti hyvä, että keskusteluyhteys yliopistolle on olemassa – on kuitenkin vuotuisen syyskokouksen asia päättää, miltä tämä kytkös kulloinkin käytännössä ja yhdistyksen hallituksessa näyttää.

Yhdistyksen perustajista kukaan ei ollut aiemmin ollut erityinen yhdistysaktiivi, ja alkutaipaleeseen liittyi monenmoista yhdistysasiain opettelua. Yhäkin yhdistyksen toiminnassa on paljon kehitettävää; alkuaikojen ajatus kuitenkin oli, että olisi parempi tehdä jotakin kuin olla tekemättä mitään.

Yhdistys on toiminut alusta alkaen talkoovoimin. Toiminta on ollut siten hyvin riippuvaista kulloistenkin aktiivien mahdollisuudesta käyttää aikaansa yhdistyksen asioihin. Ensimmäisenä tavoitteena – ja myös ensimmäisten viiden vuoden ansiona – voidaan pitää sitä, että toimintaa pystytään pitämään yllä. Vaikka toiminta on ollut välillä hyvinkin pienimuotoista, yhdistys on ollut sangen aktiivinen järjestäessään vuosittain kolme tapahtumaa, joita on kutsuttu tammitapahtumaksi, kevätpäiväksi ja syysseminaariksi. Aina on löytynyt muutama, joka on pystynyt varaamaan arjestaan tovin tilaisuuksien järjestämiseen. Jokaisen tapahtuman yhteydessä ja jälkipuinneissa on ollut vahva tuntu siitä, että tilaisuuksien myötä mahdollistuneet keskustelut ja kohtaamiset ovat olleet arvokkaita.

Ehkä runsain osanotto toistaiseksi on ollut Syysseminaarissa vuonna 2015, jolloin keskusteltiin kehityksestä ja ohjauksesta halki elämänkaaren. Puhujina olivat työnohjaaja Marianne Tensing, kulttuuriantropologi Tiina Suopajärvi sekä psykoterapeutti ja yliopistonlehtori Virva Siira. Runsaasti osallistujia oli myös ravintola Rauhalassa järjestetyssä kevätpäivässä vuonna 2016, jolloin FT Jaana Pirkkalainen piti jäsenille osuuskuntakoulutuksen, minkä jälkeen nautimme yhdessä illallista. Vuoden 2016 kevätpäivä oli erityinen myös taiteellisen ohjelmansa vuoksi (HietaKettu). Myös Tony Dunderfelt houkutteli seminaariin syksyllä 2016 paikalle suhteellisen paljon jäseniä. Merkittävä oli niinikään syysseminaari vuonna 2017, jolloin Oulun yliopiston uusi kasvatuspsykologian professori Hanni Muukkonen kertoi tutkimuksestaan ja tutustui yhdistyksen jäseniin.

Parhaimmillaan tilaisuudet ovat koonneet yhteen valmistumassa olevia, vastavalmistuneita ja kauan sitten valmistuneita. Järjestäjien kokemus on ollut, että huolimatta siitä, että opetuksen ja tutkimuksen painopisteet yliopistolla ovat vaihdelleet, jokin yhdistää kasvatuspsykologiaa pääaineena opiskelleita.

Ehkä se on kasvatuspsykologia ja siihen liittyvät toimintamahdollisuudet, jotka ovat ulottuvilla, vaikka välillä vaikeasti toteutettavissa.

Kevätpäivillä vuonna 2015 Pekka Silvén puhui siitä, että kukaan ei tulisi tarjoamaan tilaisuutta kasvatuspsykologeille, vaan meidän olisi itse otettava oma tilamme yhteiskunnassa. Tätä ihmiset ovat tietenkin tehneetkin, usein kuitenkin itsekseen tai muutaman ihmisen ryhmissä. Itselleni yhdistys on ollut aina yritys luoda puitteita sille, että tätä voitaisiin tehdä yhdessä. Ajattelen, hieman samaan tapaan kuin Jukka Takalo laulussaan Tää menee tunteisiin, että ”yhdessä meillä enämpi on voimaa”. Näin siitä huolimatta, että aina ei ole ihan selvää, mihin ihmiset haluavat yhdessä ryhtyä, tai onko heillä aikaa aloittaa jotakin yhdessä. Mihin meidän sitten tulisi ryhtyä yhdessä? Johanna Sova esittelee tuokion kuluttua yhden ehdotuksen, joka on syntynyt kevään keskustelujen myötä. Näitä keskusteluja on ajanut ajatus siitä, että jonkinlainen muutos on tarpeen.

Jaakko Seikkula on puhunut siitä, että ”dialogi on jo muutos”. Toki hän puhuu tästä suhteessa psykoosin hoitoon, mutta ehkä tässä on perää laajemminkin.

Keväällä 2018 järjestetyssä keskustelutilaisuudessa, jossa puhuttiin kasvatuspsykologien osaamisen hyödyntämisestä, keskustelijat – joista osa oli opintojensa loppuvaiheessa ja osa valmistunut omien sanojensa mukaan ”vuonna miekka ja kirves” – löysivät melko nopeasti yhteisen ajatuksen siitä, että kasvatuspsykologien ydinosaaminen löytyy dialogin, tai suomalaisittain keskustelun ja vuorovaikutuksen edellytysten luomisen alueelta: kasvatuspsykologeilla on erityistä osaamista näiden edellytysten luomisessa liittyen lasten kasvatukseen, erilaisten organisaatioiden toimintaan ja ylipäätään ihmisten yhteistoimintaan.

Sen ohella, että kasvatuspsykologialla on Oulun yliopistossa pitkät perinteet ja tieteen perinteet ovat eläneet limittäin kasvatuspsykologian koulutuksessa vuosikymmenten aikana, tämän osaamisen kehittyminen ehkä liittyy siihen, että tieteen perinteisiin ja käytänteisiin paneutuessaan kaikkien kasvatuspsykologiaa opiskelleiden on täytynyt miettiä jollakin tavalla, mitä "kasvatus" psykologian etuliitteenä merkitsee.

Ainakin etuliite kutsuu ajattelun pois pelkistä erillisen mielen sopukoista; kuitenkin siten että ymmärrys erilaisia mielen sopukoita kohtaan säilyy. Ehkä näin.

Ainakin sen voimme sanoa varmasti, että keskustelu kasvatuspsykologiasta ja sen mahdollisuuksista tempaa meidän tuon tuosta, vuodesta toiseen, mukaansa, ja huomaamme innostuvamme.

Kirjallisuuden professori Kari Sallamaa sanoi taannoin – ellen muista väärin – että älymystön tehtävä on keskustella keskenään. Kasvatuspsykologien kohdalla tämä voisi tarkoittaa sitä, että niiden joille kasvatuspsykologian ja kasvatuspsykologiaa opiskelleiden mahdollisuudet ovat näkyvillä ja kuuluvilla, kuuluu pitää yllä ja varjella näitä mahdollisuuksia.

Ja ehkä toisin kuin kirjallisuuden tutkijoilla tai filosofeilla, kasvatuspsykologiaan liittyvät mahdollisuudet ovat sen luonteisia että ne kutsuvat toimimaan.

Oma ajatukseni on ollut, että yhdistyksen tehtävä on luoda puitteita näiden mahdollisuuksien tunnistamiselle, varjelemiselle ja kehittämiselle keskusteluissa sekä keskustelun lisäksi – tai siihen kuuluvana – avata tiloja tehdä asioita yhdessä.

Tänään, yhdistyksen 5-vuotisjuhlissa voimme olla tyytyväisiä siitä, että yhdistys on olemassa ja luonut tällaisia tiloja ja avauksia. Tänään voimme myös aloittaa sen kuvittelemisen, mitä ovat ne asiat, joista yhdistyksen jäsenet ja kasvatuspsykologian vaikutuspiirissä olevat ihmiset voivat olla tyytyväisiä yhdistyksen 10-vuotisjuhlissa vuonna 2023 :-)

Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira on havainnut, mm. psykologikoulutusten yhteistyöverkoston Psykonetin ja Psykologiliiton kanssa asiasta keskusteltuaan, että kasvatuspsykologi-nimikkeen käyttöön liittyy riski sen sekoittumiseen terveydenhuollon ammattinimikkeeseen 'psykologi'. Valvira katsoo, että KM/KL/KT lyhennös nimikkeen perässä ei ole riittävä poistamaan sekaannuksen vaaraa. Tämä kanta on annettu yhdistyksen hallituksen tietoon 18.8.2017.

Samalla Valvira korostaa, että sen toimivalta ulottuu vain terveydenhuollon ammattihenkilöiden valvontaan. Valviran tulkinnan mukaan rikoslain säännös laittomasta ammattihenkilönä toimimisesta saattaa kuitenkin tulla kyseeseen, jos asiakkaalle/potilaalle tulee käsitys siitä, että häntä hoitaa terveydenhuollon ammattihenkilö. Tämän väärinkäsityksen välttämiseksi Valvira on kieltänyt joitakin ammattilaisia käyttämästä kasvatuspsykologi-nimikettä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jos Valviralla on syytä epäillä asiakkaiden harhaanjohtumista, he voivat tehdä asiasta tutkintapyynnön poliisille, joka puolestaan voi tutkia, onko rikosta tapahtunut.

Suomen kasvatuspsykologit ry kunnioittaa Valviran kantaa ja kehottaa jäseniään ja muita kasvatuspsykologiaa opiskelleita edelleen tarkkaavaisuuteen nimikkeiden käytössä, erityisesti silloin kun liikutaan alueilla, jotka liippaavat läheltä terveydenhuollon toimintaa. Asiantuntemuksensa täsmentämiseksi yhdistys suosittaa kasvatuspsykologia pääaineenaan valmistuneiden jäsentensä käytettäväksi 'KM / KL / KT (kasvatuspsykologia)'.

Suomen kasvatuspsykologit ry on katsonut, että nimikeasiaan liittyy monia asioita, jotka eivät ehkä ole yleisesti tunnettuja ja joita yhdistyksen hallitus on pyrkinyt tuomaan Valviran tietoisuuteen. Ensimmäinen näistä liittyy kasvatuspsykologiaan tieteen- ja koulutusalana Suomessa, erityisesti Oulun yliopistossa, jossa myös valtaosa yhdistyksen jäsenistä on opiskellut.

Kasvatuspsykologiaa on voinut opiskella Oulun yliopistossa pääaineena sekä ylemmässä korkeakoulututkinnossa (KM) että tieteellisessä jatkotutkinnossa (KT, FT) vuodesta 1989 alkaen. Kasvatustieteen maisterin tutkinnon kasvatuspsykologia pääaineenaan on suorittanut 322 henkilöä (tieto keväältä 2016). Koulutusta on kehitetty Oulun yliopiston kasvatustieteiden koulutusohjelmassa erityisenä yhdistelmänä, jossa kandidaatintutkinnon pääaineen opinnot suoritetaan yleisessä psykologiassa. Maisterivaiheessa opiskelijat erikoistuvat kasvatuspsykologiaan kehittyen erityisesti yksilöiden ja yhteisöjen kasvun ohjauksen asiantuntijoiksi (ks. tarkemmin opinnoista ja tutkimuksesta www.oulu.fi/psykologia). Vastaavaa koulutusta ei ole muualla Suomessa.

Oulun yliopistossa on ollut kasvatuspsykologian professuuri vuodesta 1982 alkaen. Tieteenalalla on siis Oulun yliopistossa yli kolmenkymmenen vuoden perinne. Pääaineen status kasvatuspsykologialla on ollut 27 vuotta. Voidaan siis hyvin puhua Suomessakin vakiintuneesta tieteen- ja koulutusalasta. Suhteessa tähän vakiintuneeseen asemaan suomalaisessa yhteiskunnassa ja keskustelussa tunnetaan kasvatuspsykologian erityisaluetta ja koulutuksen tuottamaa osaamista suhteellisen vähän. Yhdistyksemme on katsonut, että kasvatuspsykologi-nimikkeen käyttö nostaisi selkeämmin esille sekä yksittäisten asiantuntijoiden osaamista että yleisemmin kasvatuspsykologiaa tieteenalana.

Eräänä ajatuksena yhdistyksemme toiminnassa on ollut, että nyky-yhteiskunnassa tarvitaan myös paljon muuta psykologista osaamista kuin terveydenhuollon toimintaan liittyvää psykologista työtä. On tärkeää, että kaikkea psykologista osaamista ei sekoiteta terveydenhuollon toimintaan. Tässä mielessä nimikkeet, kuten kasvatuspsykologi tai sosiaalipsykologi voivat nostaa esille ei-terveydenhuollollisen psykologisen tulokulman ihmisten ja yhteisöjen toimintaan. Yhdistyksemme tavoitteena on juurikin ollut nostaa esille kasvatuspsykologiaa kasvun ohjauksen erityisalana. Kasvatuspsykologiaa opiskelleiden henkilöiden osaamisen selkeämpi korostaminen myös tehostaa Oulun yliopistossa vuodesta 1989 alkaen koulutettujen asiantuntijoiden osaamisen hyödyntämistä yhteiskunnassa. Näkemyksemme on ollut, että asianmukaisen koulutuksen saaneen henkilön käyttämä kasvatuspsykologi (KM) -nimike pikemminkin tarkentaa kuin hämmentää psykologi-nimikettä terveydenhuollon ammattihenkilön nimikkeenä.

Yksi mahdollisuuksista voisi myös olla, että terveydenhuollon toimintaan erityispätevyyden psykologisen koulutuksensa kautta saaneen henkilön nimikkeeseen lisättäisiin erityinen terveydenhuollon toimintaan liittyvä lyhenne. Voidaan nimittäin pitää ongelmallisena, että koko tieteenalan osaamista kuvaava nimike kytketään niin vahvasti terveydenhuollon toimintaan, samalla kun psykologista asiantuntemusta hyödynnetään hyvin laajalti yhteiskunnan eri osa-alueilla ja hyvin erilaisten tavoitteiden edistämiseksi. Tässä mielessä 'psykologi' nimikkeenä on erilainen kuin esimerkiksi 'lääkäri'. Ehkä nimikeasiaa olisi syytä pohtia laaja-alaisemmassa ryhmässä; selkiyttävän, nyky-yhteiskunnan tarpeisiin vastaavan ratkaisun löytyminen on varmasti mahdollista. Joka tapauksessa yhdistyksemme kanta on, että myös Valviran olisi hyvä keskustella nimikeasiasta muidenkin kuin Psykologiliiton ja Psykonetin kanssa.

Suomen kasvatuspsykologit ry katsoo, että Valviran kanta ei vaikuta yhdistyksen perustehtävään, kasvatuspsykologia pääaineenaan kasvatustieteen maisterin tutkinnon suorittaneiden henkilöiden yhteistyön ja heidän osaamisensa yhteiskunnallisen hyödyntämisen edistämiseen. Nimikeasia on puhututtanut yhdistyksen jäseniä pitkään ja yhdistys katsoo, että Valviran kanssa yhdistyksen perustamisesta alkaen käyty keskustelu on selkiyttänyt asiaa. Yhdistys katsoo, että Valvira ei ole ollut innostunut keskustelemaan asian yksityiskohdista eikä ole perustellut kantaansa yhdistyksen toivomalla tarkkuudella (riippumatta siitä, minkä kannan Valvira on asiassa ottanut).

Suomen kasvatuspsykologit ry katsoo, että psykologisen ja kasvatuspsykologisen asiantuntemuksen merkityksestä ja asiantuntijoiden roolista suomalaisessa, eurooppalaisessa ja globaalissa todellisuudessa on tärkeää keskustella, myös kriittisesti. Yhdistys myös rohkaisee jäseniään osallistumaan tähän keskusteluun joko yhdistyksen kautta tai yksityisinä psykologian ja kasvatuspsykologian korkeakoulutettuina asiantuntijoina. Oma asiantuntijuus myös rakentuu, kehittyy ja sen merkitystä voi koetella tällaisessa keskustelussa. Samalla voimme osallistua sen määrittämiseen, minkälaiseksi psykologisen ja kasvatuspsykologisen asiantuntemuksen rooli yhteiskunnassamme rakentuu - ja millä nimillä näistä asiantuntijoista puhutaan.

Suomen kasvatuspsykologit ry
kasvatuspsykologit@gmail.com
p. 050-546 2712

Suomen kasvatuspsykologit ry seuraa kiinnostuneena ja toiveikkaana suomalaisen korkeakoulujärjestelmän kehittämistä. Olemme tietoisia siitä, että Oulun yliopisto harkitsee kasvatustieteiden koulutusohjelmaan kuuluvan kandidaatintutkinnon aloituspaikkojen siirtämistä opettajankoulutukseen. Olemme myös tutustuneet Akavan erityisalojen liiton, Specia ry:n ja Motiva ry:n kannanottoon liittyen Pohjois-Suomen kasvun, kehityksen ja oppimisen kannalta tärkeän kasvatustieteiden koulutusohjelman kohtaloon.

Suomen kasvatuspsykologit ry jakaa kannanotossa esitetyn huolen koulutuksen, oppimisen, ohjauksen ja vuorovaikutuksen asiantuntijuuden sekä yleisemmin kasvatuspsykologisen osaamisen ja tutkimuksen tulevaisuudesta Pohjois-Suomessa. Kasvatuspsykologien koulutusta on kehitetty Oulun yliopistossa vuodesta 1989 kasvatustieteiden koulutusohjelmassa erityisenä yhdistelmänä, jossa kandidaatintutkinnon pääaineen opinnot suoritetaan yleisessä psykologiassa. Maisterivaiheessa opiskelijat erikoistuvat kasvatuspsykologiaan kehittyen erityisesti yksilöiden ja yhteisöjen kasvun ohjauksen asiantuntijoiksi (ks. tarkemmin opinnoista ja tutkimuksesta www.oulu.fi/psykologia). Vastaavaa koulutusta ei ole muualla Suomessa. Kasvatuspsykologia pääaineenaan Oulun yliopistosta on valmistunut 322 kasvatustieteen maisteria.

Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnasta valmistuneet kasvatuspsykologit ovat alueellisesti merkittävä ammatillinen ryhmä psykologista ja kasvatuspsykologista asiantuntemusta edellyttävien palveluiden tuottajina. He toimivat ohjaus-, neuvonta- ja suunnittelutehtävissä julkisella, yksityisellä ja kolmannella sektorilla. Kasvatuspsykologit työskentelevät mm. sivistys- ja kulttuuripalveluissa oppilashuollon asiantuntijoina, yritysten henkilöstönkehittäjinä ja hyvinvointipalveluita tuottavien järjestöjen koordinaattoreina. Akateeminen jatkokoulutus pätevöittää heitä tutkijoiksi ja johtamistehtäviin aloille, joilla voidaan hyödyntää psykologista ja kasvatuspsykologista tutkimusta. Pohjois-Suomen koulutustarjonnassa ammattikorkeakoulusta valmistuneille sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille kouluttautuminen kasvatuspsykologeiksi täydentää heidän psykologista, kasvatuspsykologista ja akateemista osaamistaan. Kasvatuspsykologit ovat jatkokouluttautuneet Pohjois-Suomessa työskenteleviksi työnohjaajiksi ja terveydenhuollon laillistettuina ammattilaisina toimiviksi psykoterapeuteiksi. Myös maahanmuuttajatyö on viime vuosina työllistänyt kasvatuspsykologeja ohjaus- ja koulutustehtäviin.

Suomen kasvatuspsykologit ry rohkaisee Oulun yliopistoa kehittymään yhä merkittävämmäksi toimijaksi kansainvälisesti, kansallisesti ja paikallisesti. Yhdistys on tietoinen siitä, että Opetus- ja kulttuuriministeriöllä on suuri vaikutusvalta siihen, millä tavalla ja mihin suuntaan Suomen yliopistoja kehitetään. Suurten linjojen – joiden kehittämiseen OKM osallistuu aktiivisesti – rakentamiseen liittyen yliopistojen on tehtävä ratkaisuja sen suhteen, mitkä koulutukset ja tutkimusryhmät ovat merkityksellisiä yliopiston strategian toteutumisen kannalta. Opetus- ja kulttuuriministeriö tekee ehdotuksia yliopistojen kehittämisestä perustuen viimeisimpiin, yliopiston toiminnan tuloksista kertoviin tunnuslukuihin. OKM ei väitä tuntevansa yliopistoja ja niiden kehityspotentiaaleja paremmin kuin yliopistot itse, vaan esittää omat ehdotuksensa perustuen niihin tilastotietoihin, joita sillä on käytössään. Nämä tilastotiedot eivät kuitenkaan anna suoraan tietoa koulutusten alueellisesta merkityksestä.

Kasvatustieteen kandidaatintutkinto kasvatuspsykologia pääaineena on merkittävä osa kasvatuspsykologien koulutuksessa. Suomen kasvatuspsykologit ry ymmärtää, että opettajankoulutuksista erillisen kasvatustieteen kandidaatintutkinnon säilyttäminen ei ole ainoa tapa huolehtia kasvatuspsykologisen ja -tieteellisen osaamisen tasosta Pohjois-Suomessa. Laaja-alaisen kandidaatintutkinnon kehittämistä kasvatustieteiden tiedekunnassa voidaan pitää hyvänä mahdollisuutena myös opettajankoulutuksen kehittämisen näkökulmasta: kasvatuspsykologinen ja -tieteellinen osaaminen ovat tärkeitä myös opettajille. Korkealaatuisen kasvatuspsykologisen asiantuntijuuden mielekäs ja pitkäjänteinen rakentuminen opintojen aikana voidaan huomioida myös laaja-alaista kandidaatintutkintoa valmisteltaessa ja kehitettäessä sen jatkumoita Oulun yliopiston maisteriohjelmiin, joista valmistutaan yhteiskunnallisesti tärkeisiin tehtäviin, kuten opettajiksi, pedagogisten instituutioiden johtajiksi ja oppilashuollon osaajiksi. Hyvät mahdollisuudet eivät kuitenkaan toteudu itsestään, vaan ne edellyttävät huolellista valmistelua. Kasvatustieteen kandidaatintutkinnon aloituspaikkojen siirtäminen opettajankoulutukseen on suuri asia, jota ei tulisi tehdä kevein perustein ja ilman vastausta siihen, millä tavalla Oulun yliopisto kantaa vastuuta pohjoista kasvua palvelevan psykologisen ja kasvatuspsykologisen osaamisen edistämisestä.

Suomen kasvatuspsykologit ry
kasvatuspsykologit@gmail.com, p. 050-546 2712
www.kasvatuspsykologit.com
https://www.facebook.com/SuomenKasvatuspsykologit

Lataa kannanotto pdf-tiedostona tästä

Kirjoittaja: Heli Kiema-Junes, Yliopisto-opettaja, 9.9.2015

Mitä kasvatuspsykologia on? Millaisiin kysymyksiin se voi antaa vastauksia? Miten kasvatuspsykologia tukee ihmisen kehitystä ja kasvua nopeasti muuttuvassa maailmassa ja mediakulttuurissa?

Kasvatuspsykologian roolia on helpointa lähteä avaamaan sen määritelmistä käsin. ”Kasvatuspsykologia on kehityksen, oppimisen ja motivaation tutkimusta kouluissa ja niiden ulkopuolella… (Woolfolk, 2010)”, jolloin kasvatuspsykologian tavoitteita ovat ymmärtää ja kehittää opetusta sekä oppimisprosesseja psykologisen tiedon avulla. Kasvatuspsykologian määritelmää avatessa on olennaista tuoda esille, mistä lähtökohdista käsin määritelmää lähdetään tarkastelemaan. Erityisesti Oulun yliopistossa kasvatuspsykologia nähdään osana psykologiatiedettä. Kasvatuspsykologia tutkii silloin ihmisen psyykkistä kehitystä ja kasvua sekä kasvun ja ohjauksen psykologisia edellytyksiä ja ehtoja. Psykologian merkitystä kasvatustyössä on myös perusteltu siten, että ymmärtääkseen miten ihmistä voidaan kehittää ja muuttaa, kasvattajan on tunnettava, mitkä psykologiset lainalaisuudet ihmisen psyykkistä kehitystä ja kasvua säätelevät. Kiinnostuksenkohteena ovat kasvun ja ohjauksen lisäksi pedagogiset interventiot. Positiivisen psykologian tuulia on nähtävissä myös kasvatuspsykologisissa kysymyksissä, kuten miten ihmisen vahvuudet ja voimavarat voisivat saada keskeisemmän painoarvon esim. koulumaailmassa opinto-ohjauksessa.

Ennen kaikkea kasvatuspsykologian rooli on soveltaa psykologista tietoa ja toimia näin kasvattajan/kouluttajan/ohjaajan apuvälineenä. Kasvatuspsykologia on siis kehittynyt psykologiatieteen pohjalta omaksi tieteenalakseen, jolloin sillä on oltava tieteelliset tehtävät kuten uuden tiedon tuottaminen, tiedon soveltaminen ja kriittinen tarkastelu. Kriittisellä tehtävällä tarkoitetaan, ettei psykologista tietoa lähdetä soveltamaan liian ”sokeasti” ja tarjota suoria vastauksia käytännön ongelmiin. Psykologiatiede ei voi koskaan antaa suoria vastauksia käytännön ongelmiin, vaan se voi ennemminkin tarjota näkökulmia ja perustavaa tietoa erilaisiin käytännön ongelmiin ja niiden ratkomiseen. Kasvatuspsykologia pohtii ennemmin millaiset käsitykset persoonallisuudesta, kehityksestä, oppimisesta, ajattelusta, vuorovaikutuksesta ja motivaatiosta eri tilanteissa parhaiten edistäisivät yhteiskunnan yksilöiden näkökulmasta tarkoituksenmukaista kasvua ja oppimista.

Kasvatuspsykologian keskeiset painopisteet (Oulun yliopistossa) ovat ohjaus, konsultaatio- ja vuorovaikutustaidot, organisaatiopsykologia sekä kasvu-, kehitys- ja oppimisenpsykologia. Organisaatiopsykologia pitää sisällään organisaatioiden, ohjauksen ja konsultaation sekä vuorovaikutustaitojen psykologisen koulutuksen ja tutkimuksen. Kasvu-, kehitys- ja oppimisenpsykologia liittyy oppimiseen ja koulutuksen psykologiaan, psyykkiseen kasvuun ja kehitykseen sekä elämänkaaren ja ammatillisen kasvun tarkastelemiseen. Nämä profiilit ja osaamisalueet, joita kasvatuspsykologian koulutusohjelma kouluttaa ja tutkii, antavat jo paljon näkökulmaa siitä, mitä kasvatuspsykologia meille voi tänä päivänä ja tässä globaalissa yhteiskunnassa tarjota.

Voimme pohtia esimerkiksi koulumaailmassa keinoja, joilla oppilaiden yhteisöllisyyttä ja vuorovaikutustaitoja voisi kehittää tai siirtyä työorganisaatioihin ja miettiä tapoja kehittää työyhteisöjä. Yksilöohjauksen osalta kasvatuspsykologia antaa avaimia esimerkiksi uraohjaukseen tai vaikkapa työnohjaukseen. Kasvatuspsykologia tarkastelee psyykkistä hyvinvointia niin yksilöiden näkökulmasta kuin ryhmän toimivuuden kannalta. Esimerkiksi työhyvinvoinnin osalta kasvatuspsykologia tarjoaa näkökulmia niin yksilön hyvinvoinnin tukemiseen kuin työyhteisön toimivuuden kehittämiseen. Kasvatuspsykologisen tiedon avulla voimme tarkastella elämään liittyviä haasteita ja saada niihin erilaisia näkökulmia. Näkökulma onkin käsitteenä toimiva, sillä se kuvastaa hyvin kasvatuspsykologian roolia. Pohditaanpa esimerkiksi jotain elämisen ongelmaan liittyvää kysymystä kuten masennusta tai kasvun häiriötä. Kasvatuspsykologia voi tuottaa näihin kysymyksiin liittyen paljon tietoa ja näkökulmia, jolloin voidaan valita oikeita toimenpiteitä ja antaa esim. oikeanlaista tukea. Ihmisen hyvinvoinnin kannalta kasvatuspsykologia tuottaa paljon tietoa siitä, mitä ihmisen toiminnan taustalla vaikuttaa yksilön psyykkiseen hyvinvointiin ja tätä tietoa hyödyntäen voimme luoda myös hyviä toimintamalleja.

Kasvatuspsykologia voi siis tarjota meille näkökulmia erilaisiin tilanteisiin ja siten ohjata oikeaan suuntaan. Tietopohjalta voimme luoda järkeviä toimintamalleja hyvinvoinnin tukemiseen sekä painottaa oikeita asioita esimerkiksi kasvatuksessa tai vaikkapa työstressin kanssa kamppailevalle. Elämiseen liittyvissä kysymyksissä ei voida antaa suoria, tarkkoja vastauksia, mutta kasvatuspsykologisen tiedon pohjalta voimme luoda suuntaa kohti oikeaa päämäärää. Kasvatuspsykologia voi parhaimmillaan toimia oppaana ja karttana ihmisen kehityksen, kasvun ja hyvinvoinnin tukemisessa läpi elämänkulun.

Lehtinen, E., Kuusinen, J., & Vauras, M. (2007) Kasvatuspsykologia. Helsinki:Wsoy.
Lonka, K. (2006) Oppiminen uutta luovana luonnonvarana. Psykologia, 41:3, 208-214.
Määttä, K. & Uusitalo,T. (2008) Kasvatuspsykologian näkökulmia ihmisen voimavarojen tueksi. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus.
Rauste- von Wright, M., von Wright, J. & Soini, T. (2003) Oppiminen ja koulutus. Helsinki: WSOY.
Seligman, M. (2002) Authentic Happiness: Using the new positive psychology to realize your potential for lasting fulfillment. New York: Free Press.
Soini, H. (2013) Kasvu, kehitys ja oppiminen. Opintomoniste. Oulun yliopisto.
Woolfolk, A. (2010) Educational psychology. 11th ed. London: Pearson/Allyn & Bacon.
Zimmerman, B.J. & Schunk, D.H. (2003) Educational psychology: A century of contributions. Mahwah, NJ: Erlbum.